lauantai 6. huhtikuuta 2013

Helmitimantti #1: Lehtipeitteen suojelijat (2010)


Kirahvi nimeltä Tuike (2009)

Joskus yksi sattuma riittää. Ostin ystävältäni viime kesänä kirkkaanvihreän iPodin, jonka mukana tuli monta levyllistä musiikkia. Yksi näistä levyistä oli Kirahvi Nimeltä Tuikkeen Lehtipeitteen suojelijat (2010), jonka olin toki kuullut jo muutaman kerran aiemmin sekä levyversiona että livenä. Kuitenkin varsinaiseen perehtymistyöhön tarvittiin yksi vaihtovuoden aikana hajonnut tietokone ja se fakta, että muutama tunti ennen lentokentälle lähtöä musasoittimeen laittamani kappaleet tulisivatkin olemaan koko vuoden soundtrack. Nyt melkein vuoden Kirahvien levyä kuunnelleena ja vastikään siitä todella kehnon arvostelun lukeneena on aika tarttua (virtuaaliseen) kynään.

Omien sanojensa mukaan Kirahvi nimeltä Tuike soittaa syntikkaprogepoppia. Eläinaiheiset lyriikat kulkeutuvat eteenpäin timanttisten synamelodioiden ja kiinnostavien sovitusten voimalla, yhdistäen sekä proge-elementtejä että puhdasta discopopin juhlaa. Vaikka Lehtipeitteen suojelijat kirvoitti ilmestyessään muutaman levyä suitsuttavan arvostelun ja vaikka yhtye menestyi viime vuonna Ylen Uuden musiikin kilpailuissa semifinaaliin asti, on Tuike harmillisen aliarvostettu yhtye. Keikkayleisö on vaihdellut täydestä Klubista surullisen kuuluisaan S-Osiksen keikkaan, jossa oli kuulijoita läsnä vain kourallinen. Yhtye ei ole koskaan saavuttanut ansaitsemaansa yleisöä. Miksi Tuike ei ole kovista odotuksista huolimatta noussut siivilleen?




















Yleensä Tuikkeen musiikkia kuvaillaan naiiviksi synapopiksi. Sanoitukset ovat lapsellisia, ja musiikilliseksi verrokkeiksi heitellään milloin mitäkin Mewistä Pet Shop Boysiin ja Magyar Posseen. Mitä tosi asiassa tarkoittaa naiivi? Puhekielessä naiivi merkitsee lapsellista, viatonta, typerää, lapsekasta. Naiivi on jotain keskenkasvuiseksi luokiteltua, ennen kaikkea alemmaksi arvotettua erotuksena naivismille, joka taidesuuntauksena pyrki kohti välittömyyttä ja luonnollisuutta. Kirahvien musiikissa on yhtymäkohtia 1900-luvun alun naivismiin: unenomaiset kappaleet liikkuvat optimistisesti eläinaiheissa, haaveissa ja (lempeässä) yhteiskuntakritiikissä.

Kirahvien yhteydessä käytetään naiivia kuitenkin arvottavana, negatiivisena sanana. Naiivius liitetään erityisesti Kurjen sanoituksiin, joiden maailmassa seikkailee eläinystäviä ja ihmiselon suuria teemoja rakkaudesta poliittiseen idealismiin ja ystävyyteen. Kurjen sanoitukset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin lastenlaulumaisia tai lapsellisia. Lyriikoissa taistellaan kaikkea sitä vastaan, mikä muovaa maailmastamme sellaisen kuin se on juuri nyt. Kirahvien kappaleissa lauletaan niistä arvoista, jotka poljetaan ensimmäisenä alas nykymaailman ns. "kovien" arvojen tieltä. Kirahvimaailma on vaihtoehto arkitodellisuudelle, pakopaikka. Näytä tie Aleksanteri / kuka meitä todella vie / nosta leirimme taivaankannelle / tämän maailman ylle.

Huomionarvoista on se, että Kirahvien kapina ei ole ryppyotsaista. Ja koska Kirahvien ilmaisu on tästä ryppyotsaisuudesta vapaa, luokitellaan Tuike usein naiiviksi, "ei vakavasti otettavaksi". Kirahvi nimeltä Tuike on kokonaisuudessaan suuri antiteesi nykyelämää vastaan, ja tämä kapinallisuus on juuri se syy miksi yhtyettä saattaa olla vaikea lähestyä.

Kirahvien saama vastaanotto on mielenkiintoinen analysoitava, koska se on niin vahvasti kytköksissä sanoituksiin ja niiden väitettyyn lapsenomaisuuteen. Kun kerroin eräälle nuorelle miehelle kuuntelevani Tuiketta, ensimmäinen reaktio oli "kuuntelet sitä oikeasti?" Olen useasti kuullut erinäisistä lähteistä Tuikkeen olevan se "nuorten hippityttöjen popbändi". Tämä kuva istuu tiukassa, ja arvottaa samalla Tuikkeen musiikin tyttöjen ja lasten musiikiksi, vähemmän vakavasti otettavaksi. Tämä arvottaminen on saanut räikeitä muotoja erityisesti Youtubessa, jossa otetaan kantaa jopa bändin jäsenten sukupuoleen: "tyttöjä joilla on parta." Tuikkeen musiikin osakseen saama arvottaminen ja suoranainen alasajo on samanlaista kuin turkulaisen kuvataiteilijan Jan-Erik Anderssonin saamat jatkuvat kommentit lapsellisuudesta ja naiiviudesta. Andersson saa jatkuvasti korjata ettei hän tee naiivia taidetta: hän tekee aikuisten taidetta, taidetta jonka ottavat vastaan ne jotka eivät ole unohtaneet lapsuuden luonnollisuutta ja ehtymätöntä mielikuvitusta. Samalla asialla on myös Kirahvi nimeltä Tuike.


Palatakseni Tuikkeen esikoislevyyn, tunnustan ettei se tarttunut todella kiinni heti ensikuulemalta. Lehtipeitteen suojelijat ottaa aikaa avautuakseen. Mielenkiinto säilyy levyn täyteläisyyden ansioista: lukemattomat säikeet ja yksityiskohdat avautuvat vähän kerrassaan, ja jokaisella kuuntelukerralla löytyy jotain uutta, mitä ei ole aiemmin tullut huomanneeksi. Iskevät rumpukompit, eteeriset stemmat, tanssiliikkeitä rytmittävät bassolinjat ja pelikonesoundeista kellopeliin vaihtuvat melodiat pitävät otteessaan. Lehtipeitteen suojelijoista tekee erityisen poikkeuksellisen persoonalliset sävellykset, jotka poikkeavat ajallemme tyypillisestä popilmaisusta. Hyvän levyn merkki on myös se, että lempikappale vaihtuu tasaisin väliajoin.

Tämä levy on ehdottomasti hukkunut timantti, yksi hienoimpia turkulaisesta musiikkikentästä ponnistaneita teoksia. Jos et ole kuullut tätä vielä, suosittelen erittäin lämpimästi.

Kirahvi nimeltä Tuike on

Visa Kurki laulu, kitara
Mikko Tirri syntikat, laulu
Niklas Nybom basso
Eero Laaksonen rummut

Facebook





pst. Kirahvit jos satutte lukemaan tämän, myykää minulle viimeinkin tämä levy!

Minna

2 kommenttia:

  1. Olen sanaton. Kiitos.

    Levyn ensipainoshan myytiin loppuun jo aikoja sitten, mutta Eero oli löytänyt kotoaan vielä muutaman kappaleen levyä; laitetaan sulle yksi jemmaan, niin saat sen sitten kun jälleen kunnioitat Turkua läsnäolollasi. :)

    Pessi / KNT

    VastaaPoista