torstai 11. kesäkuuta 2015

Syömisen Äänet: Itsesäälifantasia

Jo aiemmin tässä blogissa suitsutettu turkulainen punkyhtye Syömisen Äänet on viimeinkin sylkäissyt ulos ensimmäisen singlen myöhemmin kesällä ilmestyvältä Hyvä syy elää -pitkäsoitolta. Itsesäälifantasian nimellä kulkeva kappale "kertoo sosiaalisesti rajoittuneen ihmisen epätoivoisesta rimpuilusta ristiriitaisten tarpeittensa riepoteltavana. Tai ehkä se kertoo sittenkin haikeista nuoruudenhaaveista hyytävänä rakkauden kesänä '72?"

Täydellinen kylmän kesäkuun anthem siis, ja jo itsessään hyvä syy elää. Kuuntele kappale alta!



Itsesäälifantasia

Mitä se muille kuuluu
mitä mulle kuuluu
vittuako kyselet siinä
tiedän ettei sinua oikeasti kiinnosta
mitä teen tai miksi tai miksen
keskustelun ylläpito
laitimmaista paskaa
säästä small talkisi
jollekin joka puhuu kieltäsi

elämä on katkeamaton
kiusallisen hiljainen hetki
tämä ei ole ironiaa
tai mikään vitun metafora
suullinen itseilmaisu
on ajanhukkaa
lauseenmuodostus
yhtä helvettiä
äääää
kukaan ei ymmärrä
kato toiset on luotuja kulkemaan
mutta mut on tuotu tänne sulkeutumaan
beibi anna tilaisuus katso mun läpi näe mun sisään
sillä tämän kovan kuoren alla
on uusia kuoria ja niiden sisällä on uusia kuoria
ja niiden sisällä on vapiseva hullu
tuletko asunnolleni beibi
tule beibi, biipappaluba
ollaan ihan hiljaa
seurataan yhdessä ruuvin löystymistä
mä hermostun jos pitää puhua beibi, mut muuten mä olen ihan okei

neljä tai ehkä useampia toisiinsa takertuvia seiniä
minä puristun niiden keskellä
takerrun lattiaan joka kurkottaa kohti kattoa
yhä yhtä yksin
kuin eilisten juhlien nurkassa
mikä vikana mikä hätänä
painukaa vittuun
pysykää loitolla
missä te olette
ihmisen ikävä toisen luo
halatkaa minua
kunhan pysytte kaukana

pillerit naamaan
luoti päähän
kuula kalloon
aivot seinälle
haista vittu
onko nyt ikävä
älä tule haudalleni
tai tule sittenkin

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Musta valo /// Musta valo

 (Kuva: Musta Valo / mustavalo.com)

Ihastuminen alkaa torjunnasta. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Musta Valo - yhtyeen singlen Ei maailmanloppua, väitin pitäväni vain sen jousista. Ensimmäisellä kuuntelukerralla yhtyeen uusi levy ei auennut. Debyytin vakuuttava keskeneräisyys peitti toisen levyn nyanssit minulta, ja hetken epäilin uuden levyn hyvyyttä. Olin kuitenkin väärässä, ja jokaisella kuuntelukerralla upposin syvemmälle. Vuoden 2014 ainoa kiinnostava kotimainen albumi on Musta Valo. Levy josta moni ei ole kuullut.

Musta Valo on tällä hetkellä yksi Suomen aliarvostetuimpia orkestereita. Olen kuullut monta mielenkiintoista teoriaa siitä miksi näin on. Yksi syyttää levy-yhtiöitä, toinen suomenkielisyyttä, kolmas yhtyeen junttiutta eli satakuntalaisuutta (tätä en allekirjoita!). Syy ei kuitenkaan ole mikään näistä. Siinä missä tavanomaiset rockyhtyeet tarjoavat kuulijalleen vielä 2010-luvullakin seksiä, päihteitä ja hyvää meininkiä, Musta Valo on kaiken edellä mainitun antiteesi, vaikka todellista live-energiaa yhtyeellä on vaikka muille jakaa.
 
Verrattuna keskiverto rockyhtyeisiin Musta Valo tarjoaa jotain mikä ei välttämättä aukea heti ensimmäisellä kuunteluhetkellä. Yhtye on anti-rock'n'roll ja vaikeasti määriteltävä, joskin ei ainoa laatuaan. Kuten Antti Nylén kirjoittaa esseessään Islajasta (Pieni proosalaulu Islajasta 2007), taiteen tärkein tunnus on se ettei sitä voi ottaa haltuunsa. Mustan Valon kappaleet mitä suurimmissa määrin hylkivät haltuunottoa tai samaistumista, eikä levyä voi suoraan rinnastaa mihinkään muuhun kuin yhtyeen omaan aiempaan tuotantoon. Tästä syystä Musta Valo loistaa musiikkimediassa poissaolollaan: mitä sanoa yhtyeestä joka ei ole popkritiikille tyypillisesti rinnastettavissa, eikä edes kuluttajaystävällistä tai helposti määriteltävää? Ongelman voi ratkaista kuin Rosvot, keskittymällä havainnoimaan nykypopkritiikin tärkeimpiä kiinnostuksen kohteita: tuotantoa, musiikkivideoiden näyttävyyttä, yhtyeen suhdetta mainstreamiin. Harmillisesti tälläinen lähestymistapa sulkee täysin ulkopuolelleen kaikista tärkeimmän, musiikin.

(Kuva: Tomi Palsa / facebook.com)





















Uutta mustuutta ensimmäisiä kertoja kuunnellessani saatoin turvautua yhtä latteisiin sanoihin kuin Jyväskylän Ylioppilaslehden A. Kerkelä, jonka sanat eivät oikeastaan kerro sen tarkemmin mistään. Mustan Valon levy tasapaksuna, energisen melankolisena mutta reippaana kaihon ja vimman temmellyskenttänä on melko mielenkiintoinen kuvaus ristiriitaisuudessaan. Reipas kaiho tai tasapaksu vimma ovat yhtä epäselkeitä määritelmiä kuin Kerkelän loppukaneetti, kokonaistunnelma kantaa heikkojen hetkien yli.  Mitä oikeastaan on kokonaistunnelma? Mustan Valon levyllä ei varsinaisesti ole sellaista, vaikka levy on selkeästi tasapainoisempi kuin edeltäjänsä. Levyn mitassa on useita risteäviä tai toisistaan poikkeavia tunnelmia, ja tasaisuuden illuusio murtuu kuuntelukertojen lisääntyessä. Levyä voi väittää tasapaksuksi vain jos on kuunnellut sitä kuuntelematta.

Levy Päivässä - blogi toteaa että Musta Valo on toisella levyllään löytänyt oman saundin ja itselleen sopivat biisit, välttäen suoraviivaisia rokkauksia tai pelkkiä tunnelmapaloja. Melkoinen väite, jos on tullut kuunnelleeksi Mustaa Valoa ja sen esi-inkarnaatiota Itkevää Tyttöä. Tekijäkollektiivin tapa tehdä musiikkia on tunnistettava, ja sama estetiikka on kantanut vuosien läpi. Epäilen ettei blogisti itse taida tehdä musiikkia, sillä puhe artistille sopivista kappaleista on täysin absurdi kun kyseessä on yhtye joka säveltää ja sovittaa kappaleensa itse. Tuntuu kummalliselta ajatella, että Mustan Valon  ensimmäisen levyn kappaleet olisivat olleet jotenkin tekijöilleen sopimattomia. Minua kiinnostaisi myös tietää, mitä tarkoittaa suoraviivainen rock tai tunnelmapalat. Onko suoraviivainen rock jotenkin helppoa ja riisuttua, tunnelmapalat balladeja?  Suoraviivaisen rockin ja tunnelmapalojen sijaan yhtye soittaa biisejä joissa rokkaus ja tunnelmointi monesti yhdistyy. Millaista on musiikki, jossa tunteet ja soittaminen eivät yhdisty?

(Kuva: Mikko Parttimaa / facebook.com)





















En enää muista monesko kuuntelukerta se oli, kun tajusin torjuntani muuttuvan orastavaksi ihastukseksi. Ehkä silloin, kun kuulin eräässä soundcheckissä palan Mustaa Paraatia, tai ehkä silloin kun kuuntelin kahdeksannen kerran Yöklassisen.

Arvostus on kuuntelijan korvissa. Itse syyllistyn siihen että suojelen ihastuksiani muilta, pidän sen salaisuutena, satojen lukkojen takana. En osta levyä ihastukseni merkiksi, vaikka niin kuuluisi tehdä. Levyjen ostaminen on vanhan maailman romantiikkaa puhtaimmillaan. Levyn lunastaminen on ihastumisen lunastamista, jotain mitä tapahtuu vain unissa. Lunastaminen on omistamista, ja omistaminen tuhoaa kaiken tieltään. Levyn ensimmäinen kappale, alun tunnustuksellisuudesta diskopoljennoksi kasvava Jokin puuttuu summaa teeman heti alkuun. Haluamme aina sitä mitä emme voi omistaa tai saavuttaa – tämä sanoma lausutaan lukuisilla tavoilla levyn edetessä, ja se on myös yhtyeen ensimmäisen levyn kantava teema. On sopivaa, etteivät sanoitukset tunnu pääsevän irti tästä kehästä.


(Kuva: Musta valo / facebook.com)































Lauri-Matti Parppein sanoitukset ovat yksityiskohdilla kyllästettyjä tarinoita, jotka astuvat välillä jopa banaaliuden puolelle. Millaista päänvaivaa aiheuttaakaan muistojen hopeareunukset, ne helvetin pahvimukit, kuten eräs ystäväni totesi Kuutio-festivaalin eturivissä.

Parppei on epäilemättä 2010-luvun Werther, jonka tekstit käsittelevät 1700-lukulaisen verrokkinsa tavoin poissaoloa ja saavuttamattomuutta. Kaikesta yrityksestä ja retorisesta piehtaroinnista huolimatta se jokin ei tule ikinä lähemmäksi. Idea rakkaudesta tai halun kohteesta särkyy jos sen voi saavuttaa, ja Werther on aina vailla haluamaansa. Silloin kun teksteissä puhutaan läsnäolosta on se vääränlaista, sopimatonta, satuttavaa, ei toivottua. Tekstien sisäinen jännite on riippuvainen tästä vajavaisuudesta, saavutetun ja saavuttamattoman ikuisesta kehästä, jossa kaikki mitä voi koskettaa muuttuu tuhkaksi. Vastapuolen vastaamattomuus, suoranainen mykkyys on välttämätöntä muutaman vuosisadan takaiselle romantiikalle kumartavassa ideologiassa, jonka mukaan saavuttamaton rakkaus on puhtaudessaan voittamatonta. Huudoille ei tule eikä saakaan tulla vastausta.  Kehän kiertäminen on ainoa teko jonka romantikko voi tehdä – jos kehä katkeaisi, arkitodellisuus löisi vasten kasvoja ja sanojen lataamat merkitykset raukeaisivat tyhjiin.

Romanttisen ideologian mukaan tunteet ovat taiteilijan työn lähtökohta ja päätepiste. Romantikko ei siis ole romanttinen, vaan kysymys on henkilökohtaisten tunteiden ilmaisemisesta. Tekijän erityisyys ja luovuus ilmentyvät nimenomaan tunteiden kautta. Parppein sanoituksissa haaveet sulautuvat läsnäolevaan hetkeen, joka puolestaan purkautuu yksityiskohtien tyhjänpäiväisyyksiin, kuten jo mainittuihin pahvimukeihin tai tyynyllä sekoittuviin hiuksiin. Toivo tulevasta on ainoa kasassa pitävä voima, ja sekin tosiasiassa pohjautuu sen tosiasian myöntämiseen ettei mitään hyvää ehkä olekaan tulossa. Vaikka maailmanlopulta vältyttäisiin, olisiko se kuitenkaan parempi vaihtoehto?

(Kuva: Mikko Parttimaa / facebook.com)





















Musta valo on uudella levyllään vielä iskevämpi kuin edellisellä. Melodioiden keveys on herkullisessa ristiriidassa tekstien toivottomuuden kanssa, hengästyttäviä rockelementtejä unohtamatta. Levyn kohokohtia minulle ovat intensiivinen aamuyön tanssibiisi Yöklassinen, asteroidin katkuinen single Ei maailmanloppua sekä uhmakas popteos Velodromi. Silmät kiinni kumartaa tyylikkäästi satakuntalaisen kasarin suuntaan, ja levyn päättävä Muiden elämä tuo mielenkiintoisen loppuratkaisun ensimmäisen kappaleen aloittamalle tavoittelemisen ja poissaolon teemalle. Menneen ja tulevan sijaan katse käännetään viime hetkellä sittenkin nykyhetkeen. Elämä on tässä. Olet jo perillä.



Mustan valon hieno levy löytyy kokonaisuudessaan mm. Spotifysta.

Musta valo livenä Turun Klubilla 23.1.2015

Hävitä kaikki muistot 

Yhtyeen kotisivu 
Yhtyeen facebook-sivu

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Ohikulkijat: Hiekkamyrsky EP

(Kuva: Ohikulkijat / facebook.com)

Raumalaislähtöisen Ohikulkijat-yhtyeen Hiekkamyrsky EP ilmestyi jo tammikuun lopussa, mutta levy on nyt syksyn alkavan pimeyden myötä ajankohtaisempi kuin koskaan. Neljän kappaleen kokonaisuus on väkevätunnelmainen sukellus valtameren pohjaan, valtameren joka on täynnä ristiriitaisia tunteita, nostalgiaa ja ahdistusta.

Ohikulkijoiden kappaleet ovat melodisesti oivaltavia, tuoreen kuuloisia suomirock - punoksia joiden soundimaailma kumartaa kultaiselle 1980-luvulle. Kappaleisiin löytyy joka kuuntelukerralla uusi tulokulma, jota ei aiemmin tullut ehkä huomanneeksikaan. Levy vaatii useamman kuuntelukerran sillä ensimmäisellä kuuntelulla koko melodiarihmasto ei ehdi avautumaan sen ansaitsemalla tavalla. Yhtye yhdistää toisiinsa näennäisen vaivattomasti murskaavan urbaanin ahdistuksen ja popkoukkujen hitikkyyden, tuoden mieleen genren manchesterilaisen kuninkaan The Smithsin. Tekee mieli tanssia vaikka masentaa. 

Ohikulkijoilla on kyky välittää intensiiviset tunnetilat kuulijalle, ja välillä lähes lakonisen minimalistisesti esitetyt sanoitukset käsittelevät muun muassa vieraantumisen tunnetta, turhautumista ja kaipausta. Levy tiivistyy täydellisesti erääseen lähiaikoina törmäämääni lausahdukseen, Ne perdez pas la bonne douleur - älä menetä hyvää surua. Levyn huippuhetkiä ovat tanssihitti Revin ruohoa sekä levyn päättävä, herkästä nostalgiasta ammentava Mennään metsään.

Livenä Ohikulkijat on viimeisimmän Kirjakahvilan keikkansa (21.8) perusteella vielä repivämpi ja väkevämpi kuin levyllä. Mielenkiintoinen ja muuntautumiskykyinen bändi, jonka tekemisiä kannattaa ehdottomasti jäädä seuraamaan. 

Kuuntele / lataa Hiekkamyrsky EP kokonaisuudessaan TÄÄLTÄ.

Yhtyeen Facebook-sivu

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Klustermus 2014


Tulevana lauantaina 7.6. raikaa Raumalla taas, kun länsirannikon kiinnostavin altsufestari Klustermus järjestetään vapaaehtoisvoimin kahdettatoista kertaa. Festivaalin ohjelmisto on sen verran mielenkiintoinen, että tärppinä voisi oikeastaan nostaa minkä tahansa festivaalilla esiintyvän artistin.

Seuraavassa kuitenkin pieni otanta keikoista joita itse odotan oman bändin lisäksi:

Musta Valo. Aiemmin tässä blogissa hehkutettu yhtye tykittää satakuntalaisella pieteetillä dramaattista poprockia. Toivottavasti keikalla kuullaan tulevan toisen albumin uusia kappaleita. 



Teppo Vapaus. Teppo Vapaudesta en tiedä toistaiseksi muuta kuin kappaleen Ei Muita Sääntöjä. Mikä biisi! Jytää yhtä kovaa kuin varhaisnuoruuteni CMX.



Hopeajärvi. Musiikkimedian ja bloggareiden hehkutuksesta huolimatta kuulin Hopeajärveä ensimmäistä kertaa vasta viime viikolla. Kappale Lasinalunen on melkoinen korvamato ja hitti, ja Hopeajärven kiero meininki on vähintään tsekkaamisen arvoinen. 

Hangman's Voodoo. Turku Rock Academysta ponnistava Hangman's Voodoo soittaa tyylipuhdasta ja energistä rokkenrollia. Erästä yhtyeen keikalla ollutta kuulijaa lainaten, "Hangman's Voodoo on bändi jollaiseksi jokainen glamrockgenren rokkari yrittää yltää." Ruisrockissakin tänä vuonna esiintyvä, livenä tiukkaakin tiukempi yhtye aloittaa Klustermuksen showlla jota ei kannata jättää väliin.



Klustermus on edelleen ilmainen festivaali, ja omia eväitäkin saa ottaa mukaan. Kannattaa kuitenkin varata käteistä vapaaehtoiseen pääsylippukolehtiin sekä merchandisen haalimiseen.

Mikäli olet vielä kyytiä vailla, niin Turun elävän musiikin yhdistys Telmu Ry järjestää bussikyydin Turusta Raumalle ja takaisin. Lisäinfo täällä.
 

tiistai 18. helmikuuta 2014

Syömisen äänet

 
Syömisen äänet on yksi väkivaltaisimpia orkestereita jonka tiedän. Yhtyeen ensimmäisestä, haarukoita korviin sörkkivästä C-kasetista ei saa juurikaan selvää. Äänivalli purkautuu särkyvänä syöksykierteenä, ja koko teos muistuttaa epäilyttävästi enemmän äänitemuodossa toteutettavaa performanssia kuin olemassaolevan yhtyeen ensimmäistä albumia.

Yhtyeen sielu on O. Nyströmin kerrassaan ilmiömäiset lyriikat. Jokainen kappale on jo syntyessään klassikko: Eija on sulautunut maailmansieluun, Polkupyöränavain, Kaukana siintää kansaneläke.. Yhtye tavoittaa jotain siitä minkä Suomen Talvisota 1939-1940 jätti jälkeensä, kaivautuen syvälle alkuvoimaisen suomipunkin ytimeen. Post-etuliite on liian köykäinen käytettäväksi näiden kappaleiden edessä.

Bändin äänipaletti on varsin mielenkiintoinen. A. Manzosin vanhojen soittimien hautuumaalta eli Ekotorilta hankkima Yamaha on pakotettu uudelleen eloon kitarapedaalin läpi survottuna. Haljenneet rumpupellit iskevät kylmäävää klangia, ja Nyström huutaa kaiken päälle arkitodellisuudesta kumpuavia teesejä kuin 2010-luvun ilmestyskirjaa.

Elämä on ansa

ulkona palosireeni pakenee
huutaen palavaa maailmaa
ääni karkaa kauemmaksi minä istun lähemmäksi
taulun taakse porattua reikää

en ole yksin
mikroaaltouunin
sisään on syntynyt biosysteemi
rihmasto karkaa kauemmaksi 
lattia tulee lähemmäksi
elävää luontoa

minä olen vaarallinen
sillä minä tiedän totuuden
suojelen sitä säilön sen
kanssani se on turvassa
asia on arkaluontoinen

ikkuna on peili
sen takana seisoo vastavakoilutoimiston henkilökuntaa
maailma karkaa kauemmaksi
kuvani tulee lähemmäksi
mustuaista sarveiskalvoa lasiaista ja mykiötä

ne jaksavat yrittää
eteiseen syntynyt vuori todistaa sen
huhuilevat postiluukusta pudottelevat ansojaan
vaikka ne tietävät että minä tiedän
mitä kuivuneen painomusteen koskettelu
tekee ihmisen immuunijärjestelmälle 

Syömisen äänet on melkoinen live-elämys, joka on nähtävä mieluiten sanoituslappu kädessä ja ihan oikeasti ne korvatulpat korvissa. Yhtye äänittää parhaillaan uutta levyä, joka tulee varmasti olemaan yhtä hämmentävä ja omalaatuinen merkkiteos kuin edeltäjänsäkin.

Syömisen äänet
Soundcloud


torstai 9. tammikuuta 2014

Polar Bears Eat Ecstasy


































Polars Bears Eat Ecstasy soittaa juuri sellaista altsurokkia jota sinäkin haluaisit soittaa: genrerajoista piittaamatonta luovaa tykitystä. Jos jokin bändi tuo takaisin kesän arvaamattomat, nousuhumalaiset iltapäivät niin tämä.

Äärimmäisen DIY yhtye luovii esimerkillisesti paskuuden ja nerokkuuden, punkin ja popikkuuden välimaastossa tehden tinkimättömästi omaa juttuaan. Minimalistisissa punkrykäisyissä on hitikkyyttä ja samanlaista huolettomuutta kuin vaikka Violent Femmesin Blister In The Sunissa. 

PBEE haastaa tuoreella tavalla klassiset punkbändit mm. omalaatuisilla sovitusratkaisuilla. Esimerkiksi Bangladeshin kitaraväliosa on odottamaton ja käsittämättömän cool, siinä missä tuorein sinkku Oh Honey onnistuu sekin hämäämään näennäisellä yksinkertaisuudellaan ennen timanttista väliosiota kappaleen loppupuolella. Erityismaininta myös sanoituksista, jotka ovat oikealla tavalla effortless.

Jääkarhut ovat ehdottomasti enemmän live- kuin studiobändi, niin kuin jokaisen aidon punkbändin kuuluisi ollakin. Mikäli yhtyeen eturivi osaisi vapautua lavalla vielä vähän enemmän, niin erinomainen sellainen.




tiistai 26. marraskuuta 2013

Shuji Morimoto: Osaka-city blues



Shuji Morimoton Osaka-city blues on kappale, joka sinun pitää kuulla marraskuun masikseen juuri nyt. Sundqvist kohtaa Peitsamon ja Vantaa Osakan: mehukkaat melodiat, kuulaat stemmat, arkipäivän melankoliaa henkivät lyriikat, rikas minimalismi ja haave paremmasta tekevät tästä täydellisen poplaulun. 

Kappale on levyltä Yksi maa on meidän välissä, joka on kuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä