keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Musta valo /// Musta valo

 (Kuva: Musta Valo / mustavalo.com)

Ihastuminen alkaa torjunnasta. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Musta Valo - yhtyeen singlen Ei maailmanloppua, väitin pitäväni vain sen jousista. Ensimmäisellä kuuntelukerralla yhtyeen uusi levy ei auennut. Debyytin vakuuttava keskeneräisyys peitti toisen levyn nyanssit minulta, ja hetken epäilin uuden levyn hyvyyttä. Olin kuitenkin väärässä, ja jokaisella kuuntelukerralla upposin syvemmälle. Vuoden 2014 ainoa kiinnostava kotimainen albumi on Musta Valo. Levy josta moni ei ole kuullut.

Musta Valo on tällä hetkellä yksi Suomen aliarvostetuimpia orkestereita. Olen kuullut monta mielenkiintoista teoriaa siitä miksi näin on. Yksi syyttää levy-yhtiöitä, toinen suomenkielisyyttä, kolmas yhtyeen junttiutta eli satakuntalaisuutta (tätä en allekirjoita!). Syy ei kuitenkaan ole mikään näistä. Siinä missä tavanomaiset rockyhtyeet tarjoavat kuulijalleen vielä 2010-luvullakin seksiä, päihteitä ja hyvää meininkiä, Musta Valo on kaiken edellä mainitun antiteesi, vaikka todellista live-energiaa yhtyeellä on vaikka muille jakaa.
 
Verrattuna keskiverto rockyhtyeisiin Musta Valo tarjoaa jotain mikä ei välttämättä aukea heti ensimmäisellä kuunteluhetkellä. Yhtye on anti-rock'n'roll ja vaikeasti määriteltävä, joskin ei ainoa laatuaan. Kuten Antti Nylén kirjoittaa esseessään Islajasta (Pieni proosalaulu Islajasta 2007), taiteen tärkein tunnus on se ettei sitä voi ottaa haltuunsa. Mustan Valon kappaleet mitä suurimmissa määrin hylkivät haltuunottoa tai samaistumista, eikä levyä voi suoraan rinnastaa mihinkään muuhun kuin yhtyeen omaan aiempaan tuotantoon. Tästä syystä Musta Valo loistaa musiikkimediassa poissaolollaan: mitä sanoa yhtyeestä joka ei ole popkritiikille tyypillisesti rinnastettavissa, eikä edes kuluttajaystävällistä tai helposti määriteltävää? Ongelman voi ratkaista kuin Rosvot, keskittymällä havainnoimaan nykypopkritiikin tärkeimpiä kiinnostuksen kohteita: tuotantoa, musiikkivideoiden näyttävyyttä, yhtyeen suhdetta mainstreamiin. Harmillisesti tälläinen lähestymistapa sulkee täysin ulkopuolelleen kaikista tärkeimmän, musiikin.

(Kuva: Tomi Palsa / facebook.com)





















Uutta mustuutta ensimmäisiä kertoja kuunnellessani saatoin turvautua yhtä latteisiin sanoihin kuin Jyväskylän Ylioppilaslehden A. Kerkelä, jonka sanat eivät oikeastaan kerro sen tarkemmin mistään. Mustan Valon levy tasapaksuna, energisen melankolisena mutta reippaana kaihon ja vimman temmellyskenttänä on melko mielenkiintoinen kuvaus ristiriitaisuudessaan. Reipas kaiho tai tasapaksu vimma ovat yhtä epäselkeitä määritelmiä kuin Kerkelän loppukaneetti, kokonaistunnelma kantaa heikkojen hetkien yli.  Mitä oikeastaan on kokonaistunnelma? Mustan Valon levyllä ei varsinaisesti ole sellaista, vaikka levy on selkeästi tasapainoisempi kuin edeltäjänsä. Levyn mitassa on useita risteäviä tai toisistaan poikkeavia tunnelmia, ja tasaisuuden illuusio murtuu kuuntelukertojen lisääntyessä. Levyä voi väittää tasapaksuksi vain jos on kuunnellut sitä kuuntelematta.

Levy Päivässä - blogi toteaa että Musta Valo on toisella levyllään löytänyt oman saundin ja itselleen sopivat biisit, välttäen suoraviivaisia rokkauksia tai pelkkiä tunnelmapaloja. Melkoinen väite, jos on tullut kuunnelleeksi Mustaa Valoa ja sen esi-inkarnaatiota Itkevää Tyttöä. Tekijäkollektiivin tapa tehdä musiikkia on tunnistettava, ja sama estetiikka on kantanut vuosien läpi. Epäilen ettei blogisti itse taida tehdä musiikkia, sillä puhe artistille sopivista kappaleista on täysin absurdi kun kyseessä on yhtye joka säveltää ja sovittaa kappaleensa itse. Tuntuu kummalliselta ajatella, että Mustan Valon  ensimmäisen levyn kappaleet olisivat olleet jotenkin tekijöilleen sopimattomia. Minua kiinnostaisi myös tietää, mitä tarkoittaa suoraviivainen rock tai tunnelmapalat. Onko suoraviivainen rock jotenkin helppoa ja riisuttua, tunnelmapalat balladeja?  Suoraviivaisen rockin ja tunnelmapalojen sijaan yhtye soittaa biisejä joissa rokkaus ja tunnelmointi monesti yhdistyy. Millaista on musiikki, jossa tunteet ja soittaminen eivät yhdisty?

(Kuva: Mikko Parttimaa / facebook.com)





















En enää muista monesko kuuntelukerta se oli, kun tajusin torjuntani muuttuvan orastavaksi ihastukseksi. Ehkä silloin, kun kuulin eräässä soundcheckissä palan Mustaa Paraatia, tai ehkä silloin kun kuuntelin kahdeksannen kerran Yöklassisen.

Arvostus on kuuntelijan korvissa. Itse syyllistyn siihen että suojelen ihastuksiani muilta, pidän sen salaisuutena, satojen lukkojen takana. En osta levyä ihastukseni merkiksi, vaikka niin kuuluisi tehdä. Levyjen ostaminen on vanhan maailman romantiikkaa puhtaimmillaan. Levyn lunastaminen on ihastumisen lunastamista, jotain mitä tapahtuu vain unissa. Lunastaminen on omistamista, ja omistaminen tuhoaa kaiken tieltään. Levyn ensimmäinen kappale, alun tunnustuksellisuudesta diskopoljennoksi kasvava Jokin puuttuu summaa teeman heti alkuun. Haluamme aina sitä mitä emme voi omistaa tai saavuttaa – tämä sanoma lausutaan lukuisilla tavoilla levyn edetessä, ja se on myös yhtyeen ensimmäisen levyn kantava teema. On sopivaa, etteivät sanoitukset tunnu pääsevän irti tästä kehästä.


(Kuva: Musta valo / facebook.com)































Lauri-Matti Parppein sanoitukset ovat yksityiskohdilla kyllästettyjä tarinoita, jotka astuvat välillä jopa banaaliuden puolelle. Millaista päänvaivaa aiheuttaakaan muistojen hopeareunukset, ne helvetin pahvimukit, kuten eräs ystäväni totesi Kuutio-festivaalin eturivissä.

Parppei on epäilemättä 2010-luvun Werther, jonka tekstit käsittelevät 1700-lukulaisen verrokkinsa tavoin poissaoloa ja saavuttamattomuutta. Kaikesta yrityksestä ja retorisesta piehtaroinnista huolimatta se jokin ei tule ikinä lähemmäksi. Idea rakkaudesta tai halun kohteesta särkyy jos sen voi saavuttaa, ja Werther on aina vailla haluamaansa. Silloin kun teksteissä puhutaan läsnäolosta on se vääränlaista, sopimatonta, satuttavaa, ei toivottua. Tekstien sisäinen jännite on riippuvainen tästä vajavaisuudesta, saavutetun ja saavuttamattoman ikuisesta kehästä, jossa kaikki mitä voi koskettaa muuttuu tuhkaksi. Vastapuolen vastaamattomuus, suoranainen mykkyys on välttämätöntä muutaman vuosisadan takaiselle romantiikalle kumartavassa ideologiassa, jonka mukaan saavuttamaton rakkaus on puhtaudessaan voittamatonta. Huudoille ei tule eikä saakaan tulla vastausta.  Kehän kiertäminen on ainoa teko jonka romantikko voi tehdä – jos kehä katkeaisi, arkitodellisuus löisi vasten kasvoja ja sanojen lataamat merkitykset raukeaisivat tyhjiin.

Romanttisen ideologian mukaan tunteet ovat taiteilijan työn lähtökohta ja päätepiste. Romantikko ei siis ole romanttinen, vaan kysymys on henkilökohtaisten tunteiden ilmaisemisesta. Tekijän erityisyys ja luovuus ilmentyvät nimenomaan tunteiden kautta. Parppein sanoituksissa haaveet sulautuvat läsnäolevaan hetkeen, joka puolestaan purkautuu yksityiskohtien tyhjänpäiväisyyksiin, kuten jo mainittuihin pahvimukeihin tai tyynyllä sekoittuviin hiuksiin. Toivo tulevasta on ainoa kasassa pitävä voima, ja sekin tosiasiassa pohjautuu sen tosiasian myöntämiseen ettei mitään hyvää ehkä olekaan tulossa. Vaikka maailmanlopulta vältyttäisiin, olisiko se kuitenkaan parempi vaihtoehto?

(Kuva: Mikko Parttimaa / facebook.com)





















Musta valo on uudella levyllään vielä iskevämpi kuin edellisellä. Melodioiden keveys on herkullisessa ristiriidassa tekstien toivottomuuden kanssa, hengästyttäviä rockelementtejä unohtamatta. Levyn kohokohtia minulle ovat intensiivinen aamuyön tanssibiisi Yöklassinen, asteroidin katkuinen single Ei maailmanloppua sekä uhmakas popteos Velodromi. Silmät kiinni kumartaa tyylikkäästi satakuntalaisen kasarin suuntaan, ja levyn päättävä Muiden elämä tuo mielenkiintoisen loppuratkaisun ensimmäisen kappaleen aloittamalle tavoittelemisen ja poissaolon teemalle. Menneen ja tulevan sijaan katse käännetään viime hetkellä sittenkin nykyhetkeen. Elämä on tässä. Olet jo perillä.



Mustan valon hieno levy löytyy kokonaisuudessaan mm. Spotifysta.

Musta valo livenä Turun Klubilla 23.1.2015

Hävitä kaikki muistot 

Yhtyeen kotisivu 
Yhtyeen facebook-sivu

1 kommentti:

  1. Hieno kirjoitus yhtyeestä ja levystä, joka sellaisen ansaitsee. Hienoa, että intohimoa löytyy.

    - Pekka (Levy Päivässä)

    VastaaPoista