keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Black Lizard




"Mentored by Anton Newcombe in Berlin" on yksi siisteimpiä lauseita, joita olen lukenut suomalaisen bändin levynkannesta.

The Brian Jonestown Massacren, Velvet Undergroundin, The Jesus And Mary Chainin ja muiden kulttirockyhtyeiden vanavedessä luoviva Black Lizard ei ole vielä ihan tarpeeksi raju ollakseen kunnolla psykedeelinen tai vaarallinen. Jumittavan särörockin ytimessä ollaan kuitenkin. Särkyvät kitaravallit, minimalistinen rumputyöskentely, muutamalla soinnulla pelaavat kappaleet ja Salaman laulusoundi muodostavat yhdessä hiomattoman, mutta potentiaalisen helmen. Tämä helmi on ehkä vasta matkansa alussa, mutta menossa oikeaan suuntaan.

Ensimmäisen pitkäsoiton kappaleet luovat vahvan tunnelman silti koskaan varsinaisesti lyömättä kaasua pohjaan. Levy on niin yhtenäinen kokonaisuus että kappaleet sulautuvat yhteen, sopien unettomien öiden taustamusiikiksi kuin Massacren Aufheben konsanaan. Some Drugs on selkeästi levyn hitikkäintä antia Aufhebenin ylijäämäraidalta kuulostavan Boundariesin lisäksi. Levy lipuu päätepysäkille vaivihkaa Fucking Upin päättyessä fade outtiin. Sitarista lisäpisteet!

Black Lizard voisi vielä vanhojen psykedeliasuuruuksien lisäksi hakea referenssiä esimerkiksi Swansista, jonka pysähdyttävän alkuvoimainen junnaus vaivuttaa transsitilaan kenet tahansa. Jos liskot päästäisivät irti Newcombesta kumppaneineen ja luottaisivat enemmän omien sävellysten ja ideoiden varaan, uskon että tuloksena voisi olla vielä rosoisempaa ja timanttisempaa materiaalia. Nyt esikuvat tuuttaavat välillä läpi liikaa. Varomaton kuuntelija voi harhautua odottamaan Just Like Honeyta Dead Lightin rumpukompin alkaessa.

Olen kuullut paljon hyvää liskojen lavaesiintymisestä, mutta ainakin viikko sitten roadtripillä vastaan tulleella Oulun keikalla yhtye oli kaikessa cooliudessaan vähän etäinen. Vasta encore paljasti välähdyksen siitä energiasta joka on vienyt Black Lizardin esikuvansa The Brian Jonestown Massacren lämppäriksi sekä Solitin siiven alle. Taannoisessa Rumban haastattelussa yhtye totesi alkuvoimaisen tunteen olevan psykedelian pohja. Ensi kerralla enemmän tätä juurevaa alkuvoimaa ja vähän vähemmän kenkiin tuijottelua, niin a vot!

Black Lizard livenä mm. Flowssa 10.8 ja Allah-Lasin lämppärinä Tavastialla 28.8.



tiistai 30. heinäkuuta 2013

Festariraportti: Ilmiö 2013



Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Ilmiö-stoori, osa 1.

Poikkitaiteellinen, Turun Uittamolla viidettä kertaa järjestetty Ilmiö-festivaali on jo muutaman vuoden ollut ehdottomasti festarikesän kohokohtia. Idyllinen tanssilava metsän ja meren äärellä, laaja kattaus artisteja, poikkitaiteelliset puuhastelut kuten tänä vuonna järjestetty tuijotuskilpailu tai vanhoja walkmaneja hyödyntänyt hiljainen disko pitävät huolen siitä että kyseessä on yksi tuoreimpia ja mielenkiintoisimpia festivaaleja.


Minna: Tänä vuonna festarikokemukseni starttasi samalla tavalla kuin aina: krapulansekaisella kiireellä. M.A, Pedro & Severi sekä Aino Venna aloittivat molemmat jo klo 13, mikä osoittautui tunnin yöunilla lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Festaripaikalle seurueemme pääsi Turun joukkoliikenteen ansiosta puoli kahden maissa, ja jono alueelle oli tähtitieteellinen. Ilokseni pääsin talkootyöläisen passilla livahtamaan jonon ohi sisään, ja näin dinosaurusten setistä kaksi viimeistä kappaletta. Vaikuttaa siltä etteivät M.A ja Pedro vanhene koskaan. Aurinko paistoi, ihmiset olivat hyvällä tuulella, suosikkihitit sopivat Uittamon merellisiin maisemiin ja iltapäivän odottavaiseen tunnelmaan. Nummisen ja Hietasen jälkeen ehdin seuraamaan hetken Niemisen & Litmasen melkoisen geneeristä mutta yleisöä tanssittavaa iloittelua ennen kuin työvuoroni pääsi alkamaan.

Pyry: Ilmiön ohjelmassa oli jo puolilta päivin vaikka mitä kiintoisaa, mutta kaltaiseni tietyissä asioissa madon selkärangan omaava löysäilijävätys sai itsensä paikalle vasta yhden tuntumassa, jolloin esiintyivät M.A. Numminen ja Pedro Hietanen. Olin päättänyt ehtiä näkemään nuo verrattomat Suomi-UG:n esitaistelijat. 


Puolet M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen tällä kertaa Severi Pyysalolla vahvistetusta live-esityksestä teki Nummisen hillittömät välispiikit, jotka ovat omaa luokkaansa. Esimerkkinä vaikka Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa –kappaletta pohjustanut tarina siitä, miten kappale joutui ilmestymisvuonnaan radiosoittokieltoon äänin 3-2, koska raadin mielestä kappaleen koettiin olevan eduskunnanvastainen ja alkoholimyönteinen. Sisältäähän kappale säädyttömiä rivejä kuten:


Naiseni sanoi: anna minulle lisää mietoa punaviiniä - minä annoin. 

Itse asiassa kumpikin hieman maistelimme.
Sitten virkoin: nyt haluan pidellä sinua - hän suostui. 
Julkisella paikalla emme tietenkään menneet liian pitkälle.


Mainittaakoon myös, että ruotsiksi levytettynä tätä vastenmielistä irstailua kuitenkin sai radiossa esittää. Pedron ja M.A.:n dynamiikka toimi ja konkareiden pojuttelema Pyysalo toi mukavaa lisämaustetta kaikin puolin toimivaan konseptiin. Numminen yllytti yleisön yhteislauluun Minä soitan harmonikkaa -klassikkonsa ajaksi. Varautuneinkin trendihippeilijä ymmärsi lopulta yhtyä kertosäkeeseen – hauskaahan tänne tultiin pitämään, eikä posettamaan!



Rantalava
Sisäpiha

M: Kolme tuntia levyjä ja paitoja kaupatessani tuli nähtyä ja kuultua monenmoista. Joku koki tarpeekseen kiivetä bäkkäriaidan yli festarialueelle. Shakan ja Jontin keikalta katkesi sähköt, mutta meininki oli sitäkin tiukempi, ainakin päätellen yleisön innokkaasta yhteislaulusta sekä Jontin keikanjälkeisestä euforiasta joka purkautui siinä myyntipöydän äärellä. Porukka oli ihan messissä!! Viereisen paviljongin anti kuului myös hyvin työpisteelle, ja ai ai sitä yhtyettä joka soitti todistettavasti Led Zeppelinin Immigrant Songia! En diggaa yhtään Zeppelinin coveroinnista, älkää pliis harrastako sellaista. Kyseessä saattoi toki olla myös  ns. "huomaamaton laina," kuka tietää.

P: Seuraavaksi festariohjelmistossani oli vuorossa Topi Saha, joka esiintyi tänä vuonna ensimmäisen kerran käyttöön vihityllä porraslavalla. Lähdin paremman johtoajatuksen puutteessa katsomaan keikkaa, vaikka Sahan aiempi kuunteluni ei antanutkaan syytä odottaa tajuntojen räjähtelyjä tai sisäavaruuksien laajentumisia. 


Porraslavalla esiintyjät soittivat pienen portaikon juurella yleisön seuratessa keikkoja mäenrinteessä polun varrella. Lava itsessään oli tunnelmallinen, vaikka keikkaa ylämäkeen seuratessa niskan jumiutumisen riski vaanikin kuuntelijaa alati. Topi Saha esitti kappaleitaan duokokoonpanolla. Saha itse lauloi ja soitti akustista kitaraa ja lisäväriä kappaleisiin tuotiin milloin polkuharmoonin, mandoliinin, tai toisen akustisen kitaran voimin. 


Saha joutui kovan paikan eteen, kun teknisistä ongelmista johtuen äänentoistolaitteisiin ei saatu kytkettyä virtaa. Kaksikko joutuikin soittamaan settinsä täysin akustisesti – kirjaimellisesti. Soiton ja laulun äänenvoimakkuus oli niin vaimea, että naapurilavoilta kantautuva meteli murtautui Sahan kappaleiden lomaan, näppäily- ja polkuharmooniosiot katosivat kesätuulen mukana, jostain kantautui kauempana mölisevän festarikansan diibadaabat…


Mutta arvatkaapa mitä. Tekniset ongelmat eivät haitanneet lainkaan! Itse asiassa epäilen, että äänentoiston puuttumisella oli täsmälleen päinvastainen vaikutus. Koska volyymitaso oli niin alhainen, oli keikkaa kuuntelemaan jäänyt vain ne, jotka todella olivat tulleet Sahaa kuuntelemaan. Tunnelma oli harras, hauras ja herkkä. Sanat kuullakseen oli pinnisteltävä, mikä pakotti keskittymään laulujen tarinoihin aivan erilaisella tavalla. Laulut tulivat iholle.


Se joka karkuun pääs –kappaleen kertosäkeessä yleisö puhkesi spontaaniin yhteislauluun. Kaihoisat, menneestä rakkaudesta kertovat sanat, kertosäkeen hunajaiset stemmat ja yleisön tuki saivat päässäni aikaan sellaisen tunnemyrskyn, että huolimatta miehisen heteronormatiivisesta pyrkimyksestäni tunteitteni hillitsemiseen liikutuin toisen kertosäkeen päätteeksi kyyneliin. Kyllä, olen nyrkillä tapettava nynnerö, sokerista tehty itkupilli, vollottava mammanpoika ja vaikka mitä muuta, mutta niin vain kävi, että tämä nollat taulussa Bob Dylan pastisseja (ihan syystäkin, sillä Dylan tuli mieleen harva se hetki) odottanut musiikinkuluttaja koki festarireissunsa huippuhetken keikalla, jonka esiintymisolosuhteet paperilla vaikuttavat jokaisen esiintyvän taiteilijan painajaiselta. Ainakin vollotuksellani keräsin yleisön sympatiat. 


Mikäpä siinä sitten. Eläköön tunteet! Kiitos Topi. Kiitos kanssayleisö.



Death Hawks

M: Työvuoron jälkeen seuraava etappi oli ehkä yksi eniten festareilta odottamiani artisteja, Death Hawks. Pääsin sen verran myöhään paikalle että näin vain muutaman kappaleen, mutta Shining oli timanttisen kova veto! Rommikola, pilvien takaa paistava aurinko ja helvetinmoinen meininki löivät taas festarivaihteen pohjaan. Bändi vaikutti muutaman kappaleen perusteella mielenkiintoiselta, tiukasti yhteensoittavalta orkesterilta jota olisin mieluusti kuullut enemmän.

P: Myös minä siirryin Topi Sahan keikalta katsastamaan paljon hypetettyä Death Hawksia. Saapuessani maisemalavalle Death Hawksin happotrippijunnailu oli jo täydessä vauhdissa. Hypetys on ollut kovaa, mutta mitä jäi käteen? Jäikö mitään? No jäi. Päällimmäisenä ajatuksena mieleni valtasi hillitty ”mjääh”, mutta miksi: bändin keikkavaatetuksen tähden! Bändin tyyli ärsytti minua siinä määrin, että ärsyynnyin jo itseeni ja vammaisiin, epäolennaisiin mielipiteisiini. 


Bändi oli kuin aikakapselin sisuksistaan lavalle sylkäisemä 60-luku-revivalistisakki. Leveät lahkeet lepattivat kilvan vallattomien pulisonkien kanssa kesätuulen antaessa laulajan mokkanahkatakin hapsuille mansikanmakeita, kermavaahdon köykäisiä suudelmiaan. En ole koskaan lämmennyt retroilulle. Menneistä ajoista voi lainata, mutta kun festarivieras ei lavalle katsoessaan osaa sanoa, onko päätynyt Uittamolle vai Woodstockiin, on bändistylistin jalka liian tanakasti menneessä. 


Bändi soitti kuitenkin tiukasti ja musiikillinen yleismeno oli ihan pätevää, mutta kappaleista ei oikein jäänyt mitään mieleen. Yksi nusakka nopeampi kappale, ilmeisesti bloggarijäsen M:n mainitsema Shining, sai tanssijalkani vipattamaan, mutta Death Hawksin muuten niin kovin keskitempoinen jumittelu ei ollut tarttuakseen. Saattaa olla, että Death Hawksin musiikkia olisi pitänyt kypsytellä enemmän ennen keikkaa. 

M: Erinäisten kiertelyiden, kaarteluiden ja solmujen kautta näin myös Joose Keskitalon keikasta vain lopun. Portaat-lavalla keskellä metikköä oli selkeästi harras tunnelma, joskin keikan jälkeen mietiskelimme olisiko ollut syytä pelastaa pusikoissa rymyävä, merimieheltä näyttänyt Keskitalo yli-innokkaan naispuolisen fanin kynsistä. Joku kaivoi povaristaan viskipullon, ja seuraavaksi oltiinkin jo makoilemassa liiterin mukavissa futoneissa erinäisiä bändiproggiksia suunnitellen. Barry Andrewsin Disko soitti siinä eväshetkemme taustalla, ja täytyy sanoa että olin yllättynyt. Ei se ollutkaan niin persoonallista tai omaperäistä elektroa mitä olin kuvitellut, vaan solahti siihen samaan indiepoppiselektron laatikkoon mihin moni suomeksi laulava lasipää solahtaa.

Metsälava
Sää muuttui hiljalleen aurinkoisesta tuuliseksi ja sateisen uhkaavaksi, mikä sinänsä oli ihan sopiva konteksti seuraavaksi Maisema-lavalla aloittavalle Eleanoora Rosenholmille. PA-laitteet pakattiin mustaan muoviin, vihmoi ja satoi, yleisö odotti uskollisesti harmaudessa kun porilaiset soundchekkasivat. Ja chekkasivat. Ja chekkasivat. Ei helvetti. Lavan pystytys kesti kaikilla mittapuilla kauan, ja bändi pääsi lopulta aloittamaan miltei tunnin myöhässä. Ymmärrän toki että kahden vuoden keikkatauon jälkeen on jännä paikka palata takaisin areenalle, ja yhtye oli silminnähden hermostunut. Keikan aloitus kertoi kaiken itse keikasta: melko huomaamaton, vittuuntunut ja harmaa. Rosenholm oli kohmeessa, biisit eivät millään lähteneet lentoon (syytän kappalevalintoja), ja lopulta neljän kappaleen jälkeen olin valmis lähtemään kohti paviljonkia ja toista porilaispossea. Anteeksi Eleanoora, mutku ei niin ei.

P: Maisemalavan aikataulu oli päässyt venahtamaan. Eleanoora Rosenholmin soittajat odottelivat lavan takana edellisen bändin lopettelevan settiään, kun saavuin väijymään Porin kummituspoppareita.  Edeltävä bändin lopettaessa settinsä myöhässä osasin arvata, ettei bändin keikka tulisi alkamaan ajallaan. 


Eleanoora Rosenholmin rumpalin soundcheckissä heittämien tiukkojen biittien päälle oli kuitenkin hauska pudotella tihkusateessa luokattoman huonoa freestyle-räppiä. Haluan esittää julkisen anteeksipyynnön kaikille rap-esitykseni vaikutusalueelle joutuneille, erityisesti Minnalle, joka oli loppua kohden jo hermoromahduksen partaalla. Puolustuksekseni minun on sanottava, että keikan alku antoi odottaa itseään niin kauan, että pieni levottomuus yleisön seassa ei ollut mikään ihme. 


Pitkältä tauolta palanneesta bändistä aisti jännityksen, mikä on hassua ottaen huomioon, että bändin soittajat ovat reippaasti keikkaa tehneitä taitavia tekijämiehiä ja –naisia. Ehdin päälle puskevan Circle-keikan takia kuulla Rosenholmilta vain neljä ensimmäistä  biisiä, mutta niiden perusteella jännittäminen oli täysin turhaa. Soitto kulki moitteitta: hyvä! Ambulanssikuskitar-kappale sai minut hyvälle mielelle kuten aina, mutta muuten keikan aloitus olisi voinut olla koukuttavampi. Bändin repertuaarin japanilaisen perinnemusiikin kanssa flirttailevat kappaleet eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini ja myös tällä kertaa tarinat geishanaisista jättivät minut kylmäksi. Sydäntä riipi jättää keikka kesken Circlen takia, sillä uskon että bändi keikka olisi voinut loppua kohden nousta komeisiin sfääreihin. Mieltäni lämmittää kuitenkin tieto siitä, että Eleanoora Rosenholm on taas kuvioissa.

M: Paviljongin ovella kohdattiinkin uusi järkkärisäädös, mikä aiheutti kyllä hetkeksi melkoista turhautumista. Paviljonkiin ei päästetty sisään keikan alkamisen jälkeen enää porukkaa, paitsi jos sieltä sattui tulemaan ihmisiä ulos. Ymmärrän toki että paviljonki on pieni ja niin edespäin, mutta jotenkin tuntuu uskomattomalta jonottaa sisään keikalle festareilla. Samanlaista päänvaivaa aiheutti myös Maisema-lavan kulkujärjestelyt, jotka tuntuivat muuttuvan joka keikan yhteydessä. 

Mutta niin, Circle oli juuri sitä mitä saattoi odottaa: miellyttävän meluisaa ja riehakasta paahtoa. Turvallista, ei yllättävää, mutta samalla äärimmäisen tyydyttävää. Progemehustelut iskivät täysillä Eleanooran lässähdyksen jälkeen, ja ihmeekseni suuri osa katsojista liukeni muutaman kappaleen jälkeen ulos paviljongista kun meininki muuttui kokeellisemmaksi. Hypnotisoiva keikka, vaikka hurmio ei ehkä ollutkaan viime kesäisen Brinkkalan pihan keikan lukemissa.

P: Ilmiön järjestävällä taholla on ilmeisen hyvät verkostot Porin suuntaan, sillä molemmilla aiemmilla Ilmiöretkelläni olen todistanut jonkin Porin puuhamiesten Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon bändin esiintymistä. Olen kerran nähnyt Circlen aiemmin, ehkä viime vuonna Brinkkalan pihalla Urbaanissa kesälomassa. Totuttuun tapaan Rättö ja Lehtisalo kumppaneineen leijailivat lavalla täysin omalla kiertoradallaan ja yhtyeen lavapresenssi antoi aihetta nauruun, ihmettelyyn ja iloiseen päänpyörittelyyn. 


Merkillepantavaa Circlessä on sen kyky tehdä täsmälleen mitä se kokee tarpeelliseksi. Ensimmäiset pari biisiä jyräsivät täysillä – this one goes to eleven – kunnes bändi upotti itsensä loputtoman tahtilajirunkkailun suohon mielestäni ei-niin-mielenkiintoisessa proge-eepoksessa. Toisin kuin Minna, minä ymmärsin hyvin miksi suuri osa yleisöstä tuntui katoavan tässä vaiheessa keikkaa. Hyvän keikkaseuran ja kännin avulla selvisin kuitenkin tuon vartilta tuntuneen ikuisuuden (tai päinvastoin) läpi ja jaksoin keikan loppuun, vaikka aloinkin jo olla hieman urvahtanut. Omalta osaltani ilmiö alkoikin olla jo tältä kertaa ohitseni.



Dalindèo

M: Circlen jälkeen sisäpihalla soittava Dalindèo aiheutti jotenkin ristiriitaisia fiiliksiä akateemisen tarkalla tyylittelyllään. Kiva jazzailu kun sopi täydellisesti pimenevään kesäiltaan, ja samaan aikaan tuntui olevan täysin väärässä paikassa väärään aikaan progetykityksen jälkeen kuulostaen vähän kliseiseltä. Vanhan maailman slovarit toimivat tunnelman nostattajina, ja harmillisesti keikan äkkinäinen lopetus veti hyvältä keikkafiilikseltä maton alta.

Dalindèon jälkeen oli vuorossa päivän positiivisin yllättäjä, Shogun Kunitoki. Elektron ja noisen liitto kuulosti mahtavalta yössä. Jossain keikan loppupuolella tosin ehkä hieman väsytti se, että joka kappaleessa tuntui olevan sama kikka: hiljainen suvantokohta jonka jälkeen noiset ja strobovalot räjähtää. Erinomainen keikka joka tapauksessa, suosikkini. Tämän jälkeen päästiin taas Ilmiö -klassikoiden äärelle: vain liiterissä oli meininkiä, mutta se oli niin ääriään myöten täynnä ettei sisään kyennyt tunkemaan. Viimeisenä maisemalavalla soittanut Dr. Robotnik oli häkellyttävä näky hevimiehestä soittamassa Kraftwerk-inspiroitunutta elektrobiittiä. Muutaman lavan äärellä tapahtuneen tanssibattlen jälkeen päivä huipentui rantalavan edustan naku-uintiin, värivaloissa kylpevän metsän siimeksestä kuuluvan jytkeen saattelemana.

Minnan Epilogi: Ilmiön periaatteena on ollut että sama artisti soittaa festivaaleilla vain kerran. Vaikuttaa epäilyttävästi siltä että musiikillinen tarjonta on vakiintumassa, kun tuntuu että Ilmiön ohjelmiston osaa jo aika hyvin ennustaa etukäteen. (Kotimaista/ulkomaista elektroa, vähän reggaeta, indiepoppista, loungejazzia, jotain "kokeellista" kilkuttelua, vähän progea, Porin altsurokkaripiiri, Rättö eri muodoissaan). Henkilökohtaisesti kaipaisin lisää sitä meteliosastoa, punkkia tai ylipäätään rokkia, mutta maistuu tämä mainiosti näinkin. 


Kerrassaan hienot festivaalit. Kiitos!


M & P

kuvat M. Nurmen festarikamerasta



Yours truly, bloggarikaksikko P & M




keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kalle Kaasinen


Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen

Joensuulainen lauluntekijä Kalle Kaasinen on mielenkiintoinen tapaus. Kaasisen arvosteltavaksi tarjoama singleduo Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen ei tarjoa tarttumapintaa, siinä missä laulajan aiempi tuotanto ja liveäänitteet tulevat paljastaneeksi persoonallisen äänen ja hienot sävellykset.  

Uuden singlen ihan söpön ja hyvällä asialla olevan poplaulun sekä pirstaloituneen, 1980-luvun äänimaailmasta ja Mustasta Paraatista ammentavan kolmeminuuttisen sijaan taustatyönäni kuuntelemat sävellykset tulivat varastaneeksi valokeilan. Kaasinen sulauttaa yhteen esimerkillisesti popkoukkuja, mehukasta melankoliaa, täydellisiä kesäpäivän säveliä ja rouheaa jeffbuckleymaista kitarointia. Timanttisia ovat esimerkiksi On the Run/Go South, Afterglow ja In Full Swing.



Kaasisen musiikki hakee vielä muotoaan, ja on hyvä että laulukieli on vaihtunut englannista suomeksi. Kaasinen kulkee jossain Ville Leinosen ja Ahosen viitoittamalla tiellä, Elliott Smithin ilmiselvää vaikutusta unohtamatta. Aiempien sävellysten innovatiivisuus ja kyky takertua kuulijaan on jotain todella koukuttavaa. Tosin vasta minimalistisesta liveäänitteestä paljastui lauluntekijän kyvykkyys tulkintaan sekä äänen upea sointi. Ääni ei loppupeleissä tarvitse muuta kuin kitaran kaverikseen.

Vaikka Kaasisen tuotantoon mahtuu sekä hittejä että huteja, niin kappaleista hohkaa jotain sellaista mitä monella artistilla ei ole kovasta yrittämisestä huolimatta: karismaa. Uskoisin että tälläisellä lahjakkuudella laulajan kaipaamaa unconditional lovea kyllä putoaisi syliin.

Kalle Kaasinen facebook, kotisivut



torstai 11. heinäkuuta 2013

Haastattelu: Kolmas ilmestys! Elokuvaa korville.

Unohtakaa aurinko. Unohtakaa grillibileet. Heittäkää uikkarit takaisin kaapin hyllylle ja vetäkää sälekaihtimia tiukemmalle, sillä loppu on lähellä. Näin ainakin, jos uskomme blogiimme yhteyttä ottanutta, maailmanlopun karnevaalimusiikkia esittävää Kolmas Ilmestys! -yhtyettä, ja miksi emme uskoisi? Turkulaisen duon mustaa mustempi maailmankuva ja karnevalistinen ote herättivät tukun kysymyksiä, joihin vastaamaan löysin yhtyeen nukkemestarit Toni Kandelinin ja Niklas Nybomin. 





FFS: Kolmas ilmestys! sai alkunsa vuonna 2011, kun Kandelin ja Nybom olivat ajamassa kotiin The Legendary Pink Dots -yhtyeen keikalta. Mitä kyseisellä keikalla tapahtui, mikä sai teidät tekemään musiikkia yhdessä? Mikä on The Legendary Pink Dotsin osuus Kolmannen ilmestyksen syntyyn?

Toni: Kyseinen keikka oli ensinnäkin loistava! Jotenkin siinä paluumatkalla, keikan jälkihuumassa, puhe kääntyi molempien erinäisiin musaprojekteihin jolloin kerroin Niklakselle tekeväni täyttä höyryä musiikkia seuraavalle albumilleni ja haluaisin mahdollisesti hänet mukaan projektiin eräänlaiseksi tuottajaksi. Olin pitänyt kovasti Niklaksen eri teatteriproduktioihin tekemistä sävellyksistä ja tottakai yhteinen jaettu intohimoinen suhtautuminen The Legendary Pink Dots -orkesterin tekemisiin edesauttoi sitä että Niklas olisi oiva matkakumppani matkallani Kolmanteen ilmestykseen (kolmannen soololevyni nimi piti olla alun perin "Kolmas ilmestys!")


Niklas: Näinhän siinä kävi. Toni taisi olla ensimmäinen tapaamani LPD-fani, mikä uskoakseni toimi osaltaan myös lähtölaukauksena yhteistyölle teatterin parissa.


Teillä on molemmilla teatteritausta. Kandelinin laulutyyli on liioitteleva ja kappaleet tuntuvat kuin kohtauksilta jostakin suuremmasta näytelmästä. Tämä saa musiikkinne assosioitumaan mielessäni teatterimaailmaan. Pyrittekö alun alkaenkin tällaiseen ilmaisuun, vai valikoituiko tyylinne sen mukaan millainen ilmaisu on teille luontevinta?


N: Sekä-että, luulisin. Edgarin laulu muuten on sävelletty Tonin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan Korppi-näytelmään, joka oli ensimmäinen yhteisprojektimme.


T: Sen verran voin tässä paljastaa, että Kolmas ilmestys! -duon kappaleet ja albumit ovat osa isompaa kokonaisuutta, joka kyllä paljastuu kaikille kun aika on oikea. Musiikin ja esiintymisen teatraalisuus on itselleni ollut aina hyvin luontevaa ja jotain sellaista mikä kumpuaa jostain todella syvältä.


Albumin tunnelma on kautta linjan painostava, ahdistava ja autio. Kaikki tuntuu menevän päin helvettiä, eikä mikään anna syytä olettaa, että tulevaisuus toisi asiaan muutosta. Mitä haluatte viestittää näin lohduttomalla maailmankuvalla? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia pyritte musiikillanne herättämään?


T: Kaikessa tekemisessäni on ollut kyse oikeastaan vain siitä, että sitä haluaa saada ihmiset heräämään ja näkemään asioita jotka sijaitsevat sen oman sievän kuplan ulkopuolella. Kun katsoo maailman hulluakin hullumpaa menoa ja ihmisten yhä itsekeskeisemmäksi käyvää ajatuksen juoksua ei voi povata tulevaisuudelle kovinkaan valoisia näkymiä. Itsehän me itseämme ja toisiamme nakerramme kuoliaiksi, mutta eiköhän luonto pistä ihmisen kuriin ja järjestykseen tulevina vuosina.


Mitä musiikkiin tulee, niin omat suosikkilevyt tarjoavat yleensä matkan jonnekin. Matka voi olla synkkä, pelottava ja joskus lohdullinenkin, mutta aina se on vierailu jossain tuntemattomassa. Juuri tämä suuri tuntematon kiehtoo taiteessa. Sieltä kun tulee takaisin on aina jollain tapaa muuttunut. Itse haluaa musiikilla juuri tarjota tämän elämyksen ja oivalluksen kuuntelijoille.


N: Naureskelimme tässä jokin aika sitten sitä, että vaikka ulosantimme on synkänpuoleista, meillä on kappaleita työstäessä aina todella hauskaa. Uskon, että sekin puoli välittyy myös levyltä.





Kappaleet ovat hyvin riisuttuja. Melodioita on vähän ja kappaleet nojaavat vahvasti äänimaisemiin ja tunnelmointiin. Tämä vain lisää kappaleiden piinaavaa tunnelmaa. Kommentteja?


T: Ohjenuorana kappaleisiin on aina itselläni ollut se, että laitetaan sinne ainoastaan ne elementit joita teos vaatii toimiakseen. Tällä levyllä haluttiin, että tämä on selkeästi matka kuuntelijalle. Elokuvaa korville.

N: Riisuttu on sinänsä huono adjektiivi kuvaamaan musiikkiamme – esim. Edgarin laulussa on lähes 100 raitaa. Mutta on totta, että kappaleiden musiikillisena perustana on yksityiskohtainen äänimaisema, jonka tehtävänä on luoda mielikuvia ja tukea sanoitusta.

Keitä taiteilijoita ihailette?

T: Erityisen läheiseksi tunnen seuraavat taiteilijat: David Lynch, Scott Walker, Alejandro Jodorowsky, Edward Ka-Spel, Luis Bunuel, Tom Waits, Blixa Bargeld, Marja Mattlar, Kalervo Palsa... Onhan noita.

N: Aika paljon samoja tyyppejä löytyy mun listalta. Päällimmäisenä mieleen tulevat ja omaan musiikilliseen ilmaisuun eniten vaikuttaneet lienevät Edward Ka-Spel, cEvin Key, Amanda Palmer, Scott Walker, Blixa Bargeld, Erik Satie, Phil Western, Mark Spybey ja Kurt Harland.

Levy äänitettiin kahden viikonlopun aikana. Kappaleet eivät ilmeisesti kuitenkaan syntyneet lennosta äänitystilanteessa. Miten pitkältä aikaväliltä levyn kappaleet ovat? Miten Kolmannen ilmestyksen sävellysprosessi etenee ajatuksesta valmiiksi kappaleeksi? Pommitteletteko toisianne demoilla, vai istutteko yhdessä alas työstämään biisejä?

T: Levyn vanhimmat kappaleet lienevät vuosilta 2010 ja 2011. Eli eivät ne ihan lennosta synny, vaikka osa ideoista saavuttaakin muotonsa hyvinkin nopeasti niin viimeistely vie oman aikansa.

Peruskaava sävellysprosessissa menee muutamia poikkeuksia lukuunottamatta yleensä näin: demotan biisejä itsekseni ja lähetän niitä Niklakselle. Niklas kuuntelee ja sitten palaveeraamme biiseistä ja kuuntelemme yhdessä. Samalla selitän hiukan näkemyksiäni kappaleista ja Niklaksen ilmeistä yritän tulkita, että inspiroituuko hän kappaleista vai ei. Sitten kappaleita aletaan yhdessä sorvaamaan, nakellaan ideoita, sovitetaan ja keskustellaan. Tässä vaiheessa on myös raakilemainen sanoitus olemassa. Seuraavaksi tehdään muutama retki Mellilään mökille, jossa äänitellään kappaleita uusiksi ja sovitetaan niitä lisää. Sitten Niklas tekee jälkikäsittelyä ja äänityksiä itsekseen, välillä kuunnellaan yhdessä ja neuvotellaan. Sitten kappale onkin jo valmis.

N: Edgarin laulu oli ainoa kappale, jonka sovitus oli aika pitkälle mietitty ennen ensimmäistä äänitysviikonloppua viime kesänä. Muista biiseistä oli vain Tonin raakilemaiset demot, mutta niidenkin sovitukset muovautuivat lähes nykyiseen muotoonsa tuon viikonlopun aikana. Suurinta osaa työstettiin myöhemmin lisää, mutta vaikkapa Hirmutöitä ja Aamu on viilto -kappaleet ovat levyllä miksausta ja lauluja lukuun ottamatta täsmälleen siinä muodossa kuin ne tuon viikonlopun jäljiltä jäivät. 

Seuraavaa levyä ollaan lähdetty tekemään vähän erilaisella otteella, eli työstämme nyt biisejä aika paljon pitemmälle ennen kuin rupeamme äänityspuuhiin - parista uudesta kappaleesta ollaan tehty demot käyttäen vain laulua ja akustista kitaraa (!). Tämän tyyppisessä äänimaisemiin pohjautuvassa musiikissa sävellys- ja äänitystyö kulkevat kuitenkin hyvin pitkälti käsi kädessä

Treenaatteko?

T: Kyllä sopivasti. Yleensä keikkojen alla. Uuden materiaalin teon tuoksinnassa treenaaminen jää yleensä vähemmälle.

N: Keikkamme muistuttavat pienimuotoista teatteriesitystä, eli kyllä se treeniä on vaatinut, varsinkin ennen ensimmäistä keikkaa. Tässä kohtaa hieman vähemmän, mutta on mukava lisätä esitykseen uusia yksityiskohtia ja hioa ilmaisua.

Mieli musta -kappaleeseen on tehty hieno musiikkivideo. kertokaa videon tekemisestä? Miten idea videoon syntyi ja miksi juuri kyseiseen biisiin?




T: Aluksi ideana oli tehdä ns. perinteisempi musiikkivideo, mutta sitten lähti ajatukset viemään hiukan erilaisimmille vesille. Videota varten kuvattiin hyvin sekalaista materiaalia tuntikaupalla, josta sitten suodattui tällainen tarina. Mieli musta kappale valikoitui videoon sillä perustein, että se on tunnelmaltaan vahva ja kertoo jotain meidän konseptistamme. Paljastaa jotain, mutta ei liikaa.

N: Videoita on tulossa vuoden mittaan lisääkin, ainakin Edgarin laulu ja Lihallisten ilojen karnevaali –kappaleisiin. Mieli musta –videosta poiketen niitä työstävät ulkopuoliset ohjaajat ja tekijät.

Keikkanne eivät ole ymmärtääkseni kaikkein perinteisimpiä. Kuvailkaa millainen on Kolmas ilmestys! livekokemuksena. 

T: Kuulemma hämmentävä, groteski ja pelottava. Se on ritualistinen sukellus siihen todellisuuteen, jossa painajaiset syntyvät.

N: Useammaltakin taholta olemme kuulleet ihmisten saaneen painajaisia keikastamme. Se on toki imartelevaa, mutta pelottavuus ei ole itse tarkoitus keikoillamme. Lähtökohta on aina musiikissa: pyrimme miettimään kappaleiden kautta niille kuvitusta live-tilanteeseen. Koska levyllä on varsin painostava tunnelma, välittyy se sitä kautta myös live-ilmaisuumme. Inspiraatiota ammennamme myös kontrasteista.

Miten keikkapaikka vaikuttaa esitykseenne? Teillä on 12. heinäkuuta keikka Bar Kukassa. Miten pikkuinen Bar Kuka eroaa keikkapaikkana vaikkapa isommasta Barker-teatterista?

T: Eipä tuo koko hirveästi meidän esitykseen vaikuta, toki teatteritila tuo enemmän mahdollisuuksia valaisuun ja visuaalisuuteen, mutta Bar Kuka on intiimimpi. Kukassa ollaan todella lähellä yleisöä.

N: Keikkapaikat eroavat toisistaan kenties tuntuvammin yleisönsä puolesta: Barker-teatterilla yleisö oli varsin vastaanottavaista, mutta siellä kontekstikin oli erilainen Kukaan verrattuna: Barkerin illan ohjelmisto koostui sirkus- ja teatteriesityksistä. Bar Kukassa on varmaankin totuttu kuulemaan ”perinteisempiä” musiikkiesityksiä. Odotamme jännityksellä millaisen vastaanoton siellä saamme.

Mahtuuko Bar Kukassa jonglööraamaan?

T: Kyllä Kaitsu mahtuu melkein missä tahansa.

Miten esiintymispaikkanne valikoituvat?

T: Minusta on mahtavaa, että esityksemme toimii niin baareissa kuin teatterilavallakin. Eipä näissä suuria valintoja tehdä.

N: Ulkofestarilla musiikkimme tuskin pääsisi oikeuksiinsa ainakaan päiväsaikaan. Muutoin uskon, että esiintymispaikalla ei sinänsä ole sen suurempaa merkitystä.

Kolmannen ilmestyksen maailmanlopun tunnelmat tuntuvat valoisimpana vuodenaikana kovin kaukaisilta. Kesän kunniaksi:  mitä musiikkia Kolmas ilmestys! kuuntelee kesäisellä päiväpiknikillä? Mitä löytyy bändin eväskorista. Otatteko nurtsilla arskaa, polskitteko rantavedessä, pläräättekö kirjaa, vai etsiydyttekö lepäämään syvempiin varjoihin?

T: Kesäisellä piknikillä soisi Bob Marleyn "Exodus" -albumi, joka vaihtuisi kolmen biisin jälkeen Scott Walkerin ekaan albumiin. Korista voisi löytyä viiniä, vanilla-colaa ja ruissipsejä. Ehkä pläräisimme jotain Jack the Ripper -kirjaa ja keskustelisimme siitä jonka jälkeen käväisisin uimassa. Uimisen ja eväiden syönnin jälkeen huomaisimme puussa jäniksenkolon, jonka viileän synkkään syleilyyn katoaisimme tutkimaan vaihtoehtoisia todellisuuksia.

N: Piknik-soundtrackiin lisäisin vielä The Curen jäätelönmakuisen Kiss Me Kiss Me Kiss Me –albumin.




Kolmas ilmestys keikalla huomenna 12.7.2013. Lopunajan karnevaalit Bar Kukassa. FB-eventti.


/P.

Yhtyeen kotisivut: http://www.kolmasilmestys.com/
Osta levy, hippi!: http://kolmasilmestys.bandcamp.com/

torstai 4. heinäkuuta 2013

Musiikkimediasta ja pikkubändien ainutlaatuisuudesta

Pikkubändi, ruohonjuuritason bändi = yhtye, jolla on pieni kuulijakunta, mutta jonka musiikillinen arvo saattaa lyödä heittämällä ohi ns. suurista yhtyeistä. 

Olen lähiaikoina seurannut mielenkiinnolla lahtelaisen glamrockyhtye Luxury Toysin käymää kädenvääntöä/keskustelua Sue -lehden kanssa. Kun arvostelua uudesta levystä ei alkanut kuulua, bändi lähetti toimitukseen levyn uudelleen, Jaloviina-pullon kanssa. Suen toimittajan mukanäppärä vastaus oli kirjoittaa arvostelu jallupullosta, aikeenaan todistaa ettei musiikkitoimittajaa voi lahjoa. Tähän bändi vastasi kirjoittamalla kirjeen, jossa ihmeteltiin musiikkitoimittajien haluttomuutta nostaa esiin uusia yhtyeitä. Toimittaja vastasi kolumnissaan toteamalla että tilanne on harmillinen, ainoana oikeana perustelunaan se, että uutta musiikkia on liian paljon ja että musiikkitoimittajat ovat mukavuudenhaluisia. Vastuu pienten bändien esiin nostamiseksi sälytettiin vapaaehtoisten kirjoittajien harteille. Vaikka olen samaa mieltä siitä että nykyään runsauden paljous on jokaisen musiikkitoimittajan (positiivinen) ongelma, minusta se ettei viitsi on äärimmäisen huono syy.


Luxury Toys
Samassa lehdessä oli kolumni kaanonlevylistausten problematiikasta, joka tiivistää myös pikkubändeihin liittyvän ongelman: musiikkimedian keisarin uudet vaatteet - syndrooma. Hoviväki, tässä tapauksessa musiikkilehdet ja suurin osa blogosfääristä, heruttaa juurikin vain esiin nostamiaan bändejä, dissaa niitä samoja, nostaa esiin kukin vuorollaan saman nosteessa olevan bändin, keskittyen siihen mitä muut musiikkitoimittajat mahtavat omasta tekstistä ajatella. 

Oikeasti hei. Miten monta kertaa saman "arvostelun" voi kirjoittaa Daft Punkin uudesta levystä, tai samoista nimeltä mainitsemattomista, muotovalioista indiebändeistä. 

Daft Punk

Siinä missä Pariisissa ei ole altsumusiikkiskeneä mutta kuulijoita löytyy jokaiselle tuntemattoman bändin keikalle, tilanne Suomessa on täysin päinvastainen. Olen hämmästynyt siitä miten laadukasta ja persoonallista musiikkia kotimaassamme tehdään, ja miten paljon meillä on kiinnostavia uusia bänditulokkaita. Silti kovin harva innostuu, kun paikallisessa livepaikassa on arki-iltana usein jopa ilmainen bändi-ilta. Pariisissa keskellä viikkoa järjestettävät illat maksavat yleensä kuudesta eurosta ylöspäin, ja alkavat jo ennen yhdeksää: silti paikalla on illasta riippuen kahdestakymmenestä kolmeensataan ihmistä. Suomessa sama huvi on usein ilmaista, ja katsojamäärät liikkuu jossain alle viidessäkymmenessä. Miksi?

Epäilen että syy on pikkubändejä kohtaan piilevässä epäluuloisuudessa. Tunnustetuilla nimillä on laatutakuu. Miksi tuhlata aikaa johonkin mistä ei voi olla varma, kun saman ajan voi käyttää katsomalla seitsemättä kertaa sen saman yhtyeen, jonka kappaleista ja laadusta voi mennä takuuseen?

Koen että tämä on tyypillinen suomalainen ongelma, mikä toistuu aina suhteessa kaikkeen uuteen. Toivon että olen väärässä, mutta vaikuttaa siltä että kaikkeen uuteen suhtaudutaan varautuvasti ellei peräti kieltävästi. Bändin täytyy todistaa olevansa hyvä. Suomessa ennakko-oletus on että tuntematon bändi on eittämättä huono kunnes toisin todistetaan. Tätä problematiikkaa kuvaa mielestäni erinomaisesti erään yhtyeen nimivalinta, Joku paikallinen bändi. Tarvitaan yleensä blogosfäärin tai musiikkimedian hyväksyntä jotta bändi on todella vaivan arvoinen. Ja tästä päästäänkin heti toiseen kyseenalaiseen teemaan: bändin hyväksyntään.

Deep Turtle

Joku jossain joskus sanoi että bändin läpilyöminen ja hyväksyminen osaksi suomalaista musiikkikenttää kestää keskimäärin yli kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta. Deep Turtlen nokkamies tilittää Punk In Finlandin keskustelufoorumeilla, että missä kaikki myöhäisheränneet DT-fanit olivat silloin kun niitä keikkoja tehtiin. Jos ei nyt oteta lukuun niitä bändejä jotka räjäyttävät yhden yön indiepophelmellä koko blogosfäärin ja signaavat yhtyeensä Solitille, keskivertobändin matka tunnustukseen on äärimmäisen pitkä, puuduttava ja hankala. Deep Turtlen tapauksessa tunnustusta ei ehtinyt tulla ennen kuin bändi oli jo lopettanut keikkailun. Ja kyllä se mahtaa harmittaa, jos pitkän uran ja paahtamisen jälkeen fanit itkee foorumeilla bändin perään, fanit jotka eivät olleet silloin läsnä kun bändi soitti tyhjille saleille.

Suomessa tunnustuksen saaminen on sattuman kauppaa. Kyse ei oikeastaan ole edes siitä mitä tai miten bändi soittaa, kuinka persoonallinen se on tai ei ole: kyse on vain siitä kuka kuulee sinut ja milloin. Eräillä jatkoilla keskustelin samasta aiheesta Risto-yhtyeen Risto Ylihärsilän kanssa, joka totesi vain että Ristosta ei olisi koskaan tullut mitään, ellei eräs kuulija olisi sattunut olemaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pikkubändien on jaksettava kiertää keikkalavoja niin kauan, että sattumalta löytyy se yksi lankoja käsissään pitävä tukija, joka laittaa asiat liikkeelle. Bändit löydetään keikoilta, mutta miten bändi jolla ei ole promoottoria tai levy-yhtiötä tai ylipäätään managerin ominaisuutta hoitavaa tyyppiä takanaan, hoitaa itsensä keikoille? Tekemällä sitä työtä minkä ei pitäisi kuulua muusikolle: markkinointia ja promoamista. Tähän en nyt mene sen enempää, mutta totean vain että keikkojen järjestäminen on jokaisen pienemmän bändin koetinkivi.

Ja kaiken tämän ruljanssin jälkeen, kestää keskimäärin vuosi että keikoille alkaa ilmaantua muitakin kasvoja kuin kavereita. Keskimäärin kaksi vuotta, niin keikkatarjouksia alkaa putoilemaan harvakseltaan syliin. Kolme vuotta, niin jotkut ovat jopa kuulleet yhtyeesi nimen. Harvassa ovat ne bändit, jotka jaksavat kiertää keikkoja tappiolla vuodesta toiseen, soittaa puolityhjille saleille, soittaa bensakuluja ja juomapalkkiota vastaan siinä toivossa että keikalta tulisi edes yksi uusi kuulija, joka arvostaa sitä mitä teet. 

Ja kun missään tässä ei ole kyse siitä, etteikö Suomessa olisi oikeasti erinomaisia artisteja. Seuraavan kerran kun pohdit jaksaisitko mennä töiden jälkeen katsomaan paikallista pikkubändiä, mieti kahdesti. Pikkubändille jokainen katsoja on tärkeä. Jokaisella katsojalla on merkitys, jokainen katsoja merkitsee muusikolle sitä, että joku on kuulolla. Siitä soittamisessa on kyse: musiikin jakamisesta ja kokemisesta samassa tilassa.


Kutsun sinut taistoon tuulimyllyjä vastaan. Kyllä, juuri sinut! Sinulla on kaikki valta kuunnella sitä mitä haluat kuunnella, olla uskomatta musiikkitoimittajien tai bloggaajien (kuten meidän) sinulle valmiiksi valikoimia suosituksia.

Minulla on sinulle tehtävä: käy kuluvan kuukauden aikana yhden sellaisen bändin keikalla, josta et ole kuullut aiemmin. Mieluiten sellaisen josta musiikkimedia ja blogit ovat hys-hys. Väitän että kokemus palkitsee, vaikka kyseessä olisikin maailmanhistorian rasittavin parodiabändi niin kuin omassa tapauksessani muutama viikko sitten. Mutta jos sen sijaan satut todistamaan jotain ennalta-arvaamattoman hienoa, jaa se meille muillekin.