torstai 4. heinäkuuta 2013

Musiikkimediasta ja pikkubändien ainutlaatuisuudesta

Pikkubändi, ruohonjuuritason bändi = yhtye, jolla on pieni kuulijakunta, mutta jonka musiikillinen arvo saattaa lyödä heittämällä ohi ns. suurista yhtyeistä. 

Olen lähiaikoina seurannut mielenkiinnolla lahtelaisen glamrockyhtye Luxury Toysin käymää kädenvääntöä/keskustelua Sue -lehden kanssa. Kun arvostelua uudesta levystä ei alkanut kuulua, bändi lähetti toimitukseen levyn uudelleen, Jaloviina-pullon kanssa. Suen toimittajan mukanäppärä vastaus oli kirjoittaa arvostelu jallupullosta, aikeenaan todistaa ettei musiikkitoimittajaa voi lahjoa. Tähän bändi vastasi kirjoittamalla kirjeen, jossa ihmeteltiin musiikkitoimittajien haluttomuutta nostaa esiin uusia yhtyeitä. Toimittaja vastasi kolumnissaan toteamalla että tilanne on harmillinen, ainoana oikeana perustelunaan se, että uutta musiikkia on liian paljon ja että musiikkitoimittajat ovat mukavuudenhaluisia. Vastuu pienten bändien esiin nostamiseksi sälytettiin vapaaehtoisten kirjoittajien harteille. Vaikka olen samaa mieltä siitä että nykyään runsauden paljous on jokaisen musiikkitoimittajan (positiivinen) ongelma, minusta se ettei viitsi on äärimmäisen huono syy.


Luxury Toys
Samassa lehdessä oli kolumni kaanonlevylistausten problematiikasta, joka tiivistää myös pikkubändeihin liittyvän ongelman: musiikkimedian keisarin uudet vaatteet - syndrooma. Hoviväki, tässä tapauksessa musiikkilehdet ja suurin osa blogosfääristä, heruttaa juurikin vain esiin nostamiaan bändejä, dissaa niitä samoja, nostaa esiin kukin vuorollaan saman nosteessa olevan bändin, keskittyen siihen mitä muut musiikkitoimittajat mahtavat omasta tekstistä ajatella. 

Oikeasti hei. Miten monta kertaa saman "arvostelun" voi kirjoittaa Daft Punkin uudesta levystä, tai samoista nimeltä mainitsemattomista, muotovalioista indiebändeistä. 

Daft Punk

Siinä missä Pariisissa ei ole altsumusiikkiskeneä mutta kuulijoita löytyy jokaiselle tuntemattoman bändin keikalle, tilanne Suomessa on täysin päinvastainen. Olen hämmästynyt siitä miten laadukasta ja persoonallista musiikkia kotimaassamme tehdään, ja miten paljon meillä on kiinnostavia uusia bänditulokkaita. Silti kovin harva innostuu, kun paikallisessa livepaikassa on arki-iltana usein jopa ilmainen bändi-ilta. Pariisissa keskellä viikkoa järjestettävät illat maksavat yleensä kuudesta eurosta ylöspäin, ja alkavat jo ennen yhdeksää: silti paikalla on illasta riippuen kahdestakymmenestä kolmeensataan ihmistä. Suomessa sama huvi on usein ilmaista, ja katsojamäärät liikkuu jossain alle viidessäkymmenessä. Miksi?

Epäilen että syy on pikkubändejä kohtaan piilevässä epäluuloisuudessa. Tunnustetuilla nimillä on laatutakuu. Miksi tuhlata aikaa johonkin mistä ei voi olla varma, kun saman ajan voi käyttää katsomalla seitsemättä kertaa sen saman yhtyeen, jonka kappaleista ja laadusta voi mennä takuuseen?

Koen että tämä on tyypillinen suomalainen ongelma, mikä toistuu aina suhteessa kaikkeen uuteen. Toivon että olen väärässä, mutta vaikuttaa siltä että kaikkeen uuteen suhtaudutaan varautuvasti ellei peräti kieltävästi. Bändin täytyy todistaa olevansa hyvä. Suomessa ennakko-oletus on että tuntematon bändi on eittämättä huono kunnes toisin todistetaan. Tätä problematiikkaa kuvaa mielestäni erinomaisesti erään yhtyeen nimivalinta, Joku paikallinen bändi. Tarvitaan yleensä blogosfäärin tai musiikkimedian hyväksyntä jotta bändi on todella vaivan arvoinen. Ja tästä päästäänkin heti toiseen kyseenalaiseen teemaan: bändin hyväksyntään.

Deep Turtle

Joku jossain joskus sanoi että bändin läpilyöminen ja hyväksyminen osaksi suomalaista musiikkikenttää kestää keskimäärin yli kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta. Deep Turtlen nokkamies tilittää Punk In Finlandin keskustelufoorumeilla, että missä kaikki myöhäisheränneet DT-fanit olivat silloin kun niitä keikkoja tehtiin. Jos ei nyt oteta lukuun niitä bändejä jotka räjäyttävät yhden yön indiepophelmellä koko blogosfäärin ja signaavat yhtyeensä Solitille, keskivertobändin matka tunnustukseen on äärimmäisen pitkä, puuduttava ja hankala. Deep Turtlen tapauksessa tunnustusta ei ehtinyt tulla ennen kuin bändi oli jo lopettanut keikkailun. Ja kyllä se mahtaa harmittaa, jos pitkän uran ja paahtamisen jälkeen fanit itkee foorumeilla bändin perään, fanit jotka eivät olleet silloin läsnä kun bändi soitti tyhjille saleille.

Suomessa tunnustuksen saaminen on sattuman kauppaa. Kyse ei oikeastaan ole edes siitä mitä tai miten bändi soittaa, kuinka persoonallinen se on tai ei ole: kyse on vain siitä kuka kuulee sinut ja milloin. Eräillä jatkoilla keskustelin samasta aiheesta Risto-yhtyeen Risto Ylihärsilän kanssa, joka totesi vain että Ristosta ei olisi koskaan tullut mitään, ellei eräs kuulija olisi sattunut olemaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pikkubändien on jaksettava kiertää keikkalavoja niin kauan, että sattumalta löytyy se yksi lankoja käsissään pitävä tukija, joka laittaa asiat liikkeelle. Bändit löydetään keikoilta, mutta miten bändi jolla ei ole promoottoria tai levy-yhtiötä tai ylipäätään managerin ominaisuutta hoitavaa tyyppiä takanaan, hoitaa itsensä keikoille? Tekemällä sitä työtä minkä ei pitäisi kuulua muusikolle: markkinointia ja promoamista. Tähän en nyt mene sen enempää, mutta totean vain että keikkojen järjestäminen on jokaisen pienemmän bändin koetinkivi.

Ja kaiken tämän ruljanssin jälkeen, kestää keskimäärin vuosi että keikoille alkaa ilmaantua muitakin kasvoja kuin kavereita. Keskimäärin kaksi vuotta, niin keikkatarjouksia alkaa putoilemaan harvakseltaan syliin. Kolme vuotta, niin jotkut ovat jopa kuulleet yhtyeesi nimen. Harvassa ovat ne bändit, jotka jaksavat kiertää keikkoja tappiolla vuodesta toiseen, soittaa puolityhjille saleille, soittaa bensakuluja ja juomapalkkiota vastaan siinä toivossa että keikalta tulisi edes yksi uusi kuulija, joka arvostaa sitä mitä teet. 

Ja kun missään tässä ei ole kyse siitä, etteikö Suomessa olisi oikeasti erinomaisia artisteja. Seuraavan kerran kun pohdit jaksaisitko mennä töiden jälkeen katsomaan paikallista pikkubändiä, mieti kahdesti. Pikkubändille jokainen katsoja on tärkeä. Jokaisella katsojalla on merkitys, jokainen katsoja merkitsee muusikolle sitä, että joku on kuulolla. Siitä soittamisessa on kyse: musiikin jakamisesta ja kokemisesta samassa tilassa.


Kutsun sinut taistoon tuulimyllyjä vastaan. Kyllä, juuri sinut! Sinulla on kaikki valta kuunnella sitä mitä haluat kuunnella, olla uskomatta musiikkitoimittajien tai bloggaajien (kuten meidän) sinulle valmiiksi valikoimia suosituksia.

Minulla on sinulle tehtävä: käy kuluvan kuukauden aikana yhden sellaisen bändin keikalla, josta et ole kuullut aiemmin. Mieluiten sellaisen josta musiikkimedia ja blogit ovat hys-hys. Väitän että kokemus palkitsee, vaikka kyseessä olisikin maailmanhistorian rasittavin parodiabändi niin kuin omassa tapauksessani muutama viikko sitten. Mutta jos sen sijaan satut todistamaan jotain ennalta-arvaamattoman hienoa, jaa se meille muillekin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti