Sivut

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Musta Valo: Uusi aika on täällä





Satakuntalainen Musta Valo on yhtye, joka on todella saanut sukeltaa syvälle namedroppingin aallonpohjaan. En muista lukeneeni ainuttakaan kirjoitusta yhtyeestä ilman vertauksia suomenkielisen runorockin pioneereihin, mikä saattaa olla imartelevaa mutta toisaalta myös sääli. Levyn soundimaailma on tosin tunnistettavissa Kaakao - tuotokseksi jopa siinä määrin, ettei Maj Karman Kauniiden Kuvien mainitsemiselta voi välttyä.

Uusi aika on täällä on moniulotteinen levy. Maalailevista tunnelmista yhtye saattaa hetkessä kaahata post-punkin laitamille, ja melkein minimalistinen, alkuvoimainen ote vetää mukaansa. Esimerkkinä aggressiivisen äänivallin rakentava Kehä tai hitikäs Matkalaukut, jota on lähes mahdoton kuunnella paikallaan. Myös eteeriset, suureellisesti kaartavat balladit ovat hallussa, ja Kello sata osoittaa ettei hidastempoinen missään nimessä tarkoita mielikuvituksetonta tai tylsää. Ainoa särö jatkumossa on popralli Ääliö, joka tuntuu irralliselta suuren draamankaaren keskellä. 


Musta Valo on debyytillään vimmainen, turhautunut, melankolinen, romanttinen, raastava, raukea, melodramaattinen, epätoivoinen, odottava, uhmakas, viipyilevä, kärsimätön. Tunneskaalaltaan siis täysin nuorten aikuisten moodswingien soundtrackiksi sopiva teos, myös teksteiltään. Kappaleiden tarinoihin on helppo päästä kiinni, ja se lieneekin yksi bändin suurimmista vahvuuksista. Vaikuttaa muuten siltä, että vain satakuntalaiset sanoittajat käyttävät nerokkaasti hyväkseen kirjakielen ja puhekielen välisiä sävyeroja luoden korosteisia suhteita lauseiden sisälle.


Musta Valo täyttää tyhjiötä suomenkielisen alternativerockin kentällä, ja yhtye on tuoreempi ja enemmän vereslihalla mitä kollegansa. Erityismaininta upeista musiikkivideoista.


www.mustavalo.com

torstai 24. lokakuuta 2013

Murmuüre: s/t



FFS:n päälinjauksesta poiketen teemme tänään syrjähypyn Ranskaan erityislaatuisen levyn tiimoilta.

Ranskalaisen Murmuüren ensimmäinen pitkäsoitto on ambientia black metal ja post -mausteilla. Kuusi erilaista kappaletta sulautuvat mustaksi aalloksi, joka peittää kaiken alleen. Täydellinen alkavan marraskuun soundtrack, siis.

Levyllä kuultava materiaali pohjautuu vuonna 2006 äänitettyyn tunnin kitaraimprovisaatioon. Improvisaatiosta valikoidut palat päätyivät levyn pohjaksi ja sävellysten suunnannäyttäjiksi. Albumin työstäminen miksauksineen ja sovituksineen kesti kolme vuotta.

Livenä soitetut rummut ja ohjelmoidut sähkörummut istuvat yhteen siinä missä alun Carmina Burana - viite, 500 vuotta vanhan astrologisen kellon klangi ja hyönteisetkin. Kitararaitoja on pätkitty ja yhdistelty, synabasso murskaa kaiken alleen, vokaaleja tuskin erottaa eri kerrostumien joukosta. Vokaalit ovat äänitetty "katharsisessa transsissa", pyhässä paikassa keskellä metsää mini-disc nauhurilla. Pakanallisuus ja yhteys luontoon liittävät albumin löyhästi black metallin jatkumoon. Kokeelliset mustavalkoiset kauhuelokuvat ovat saaneet tässä soundtrackinsa.

The whole guitar improvisation of the record ... must carry some of these years of musical frustration, breaking free from it. The original idea was to make something suffocatingly organic, that would literally feel like having your mouth full of earth ; I think the desire emerged after I watched that movie, "Begotten". Then the thing evolved and I added more colors, more coldness and more structure. I played around a lot of ideas: the cycle of seasons, the cycle of life, the earliest archetypal gods, etc… and did all sorts of experimental sorcery inside and around the record. It's a mess, I don't want to stick too much definitions or restrictive concepts on it, you have to figure it out for yourself.

I've put so much in it that it will be hard to match, and there would be no point in doing something more just for the sake of it.  

Murmuüren esikoinen on äänitaidetta joka jakaa kuulijat selvästi kahtia.  Joko tähän jää kiinni, tai tämän skippaa liian intensiivisenä äänisaasteena. Intensiivinen levy todella on: ääriään myöten täyteen tuutattu, painostava. 

Taidetta vai pelkkää meteliä? Kuuntele itse.



Murmuüren kotisivu, facebook

lauantai 19. lokakuuta 2013

Live: The Escapist, 1981, Dead Moose, United And Strong

Kaksi keikkatapahtumaa, yksi perjantai-ilta ja vaikea valinta. Aavikko, suitsutettu Hopeajärvi sekä Oranssi Pazuzu vs. ennalta tuntemattomien punkbändien iltama. Jalat johdattivat lopulta kirpeän ja pimeän syysyön läpi hiljaiselle sisäpihalle, joka ei antanut mitään merkkejä siitä että siellä olisi yhtään mitään, saati sitten livemusiikkia. "Private" -kartonkikyltillä varustetun oven takaa löytyvä pyöräkellari oli muuttunut keikkapaikaksi, pyörän renkaat katossa ja led-valot ikkunoissa. Mieleen muistui edesmennyt TVO sekä suosikkikeikkapaikkani, squat La Miroiterie jonka kellarimaisissa tiloissa hurmiolliset punktanssit lähtivät täysin käsistä. 

Illan avasi The Escapist Jyväskylästä. Yhtyeen soundi kuulosti oppikirjamaisen pätevältä punktahkoamiselta, joskin sävellykset olivat polveilevia ja mielenkiintoisempia mitä monella muulla. Kappaleiden c-osiot olivat huomionarvoisen mehukkaita, rumpali ja basisti osoittautuivat tyylitajuiseksi rytmikaksikoksi. Parhaimmillaan The Escapist olikin instrumentaaliosioissa, sillä laulajan ääni kuulosti välillä punkmuottiin pakotetulta: ääni uupui huutamisesta keikan puolivälissä.



Seuraavaksi vuorossa oli 1981. Livenä 1981 kuulosti popikkaalta jenkkipunkilta, siinä missä In the Dead of the Night - seiskalla bändi kuuluu ammentavan enemmän brittiläisestä perinnöstä. Jos (punk)yhtyeessä on enemmän kuin kolme jäsentä, muutun epäluuloiseksi. Mihin niitä muita jäseniä tarvitaan? Odotan yli kolmen jäsenen yhtyeiltä jotain todella erikoista ja mieleenpainuvaa. Kaksi laulajaa oli näppärän kuuloinen ratkaisu, ja popmelodiat svengasivat. Lavaesiintyminen itsessään oli eleetöntä shoegazingia.




Illan kolmas yhtye, myöskin jyväskyläläinen Dead Moose oli lähempänä klassista kolmisointupunkkia mitä kaksi aiempaa. Suoraviivaiset mättöbiisit olivat sellaisia joita kellarissa voisi luulla kuulevansakin. Meininki oli hengästynyt ja hyvä, mutta silti muistan keskittyneeni ihailemaan kitaristin komeaa Orangen styrkkaria. 



 

Keskiyön jälkeen iltamat päätti saksalainen United And Strong, jolle Turku oli pohjoisen kiertueen viimeinen keikkapaikka. Hardcorepunkia soittava UAS herätti mielleyhtymiä nu-metallista hiphopiin. Soittajien muuvit olivat sellaisia kuin kunnon hc-bändiltä saattaa odottaakin. Kantaaottavat sanoitukset, jumalaton äänivalli, intensiivinen lavapreesens ja pyöräkellari kohtasivat tavalla joka jätti jälkeensä tyhjän olon ja katharsiksen: musiikki murskasi kaikki aggressiot ja todella puhdisti kuulijansa. 



Kaikinpuolin Aurinkotehtaan keikkailta oli todella positiivinen yllätys. Keikkapaikkana tila on ainutlaatuinen ja toimiva, yömyöhään avoinna ollut kirppari oli hauska soundcheckien välinen luuhauspaikka. Seitan-toasteja unohdin maistaa, damn. 


Käykääpä tsekkaamassa tämä paikka.
Seuraavia tapahtumia A-tehtaalla mm.:
6.12 Famine Year, Ravage Ritual, Büfo, Väistä!
7.12 The Kolmas, Verde, Vanhala, Grainless

torstai 19. syyskuuta 2013

Hitlantis-nosto: Zata-Nova


Hitlantis-musaportaali on siitä erinomainen palvelu, että se on ehtymätön ruohonjuuritason aarrearkku silloin kun sen kanssa on aikaa kamppailla.

Tänään etsiessäni Suomen kuuminta altsurockorkesteria, löysin Zatan. ZataNova? Zata-Nova? Kirjoitusasu on mysteeri, kuten itse artistikin. Sähköisen informaatiotulvan valtakaudella on häiritsevää törmätä tekijään, joka ei anna itsestään mitään ilmi. En sano että se toisi lisäarvoa itse musiikille, mutta kieltämättä kolmen julkaistun kappaleen ylle lankeaa mysteerinen aura kun artistista ei tiedä yhtikäs mitään. 

Zata veivaa hiphopia, joka sopisi valumaan minkä tahansa pääkaupungin maanalaiseen. Kappale Sarkofagi on yksi iso koukku, ja sen sisältörikkaat sanat rullaavat vaivattomasti. Tunnelma välittyy ja flow on todellakin läsnä. Mikä tärkeintä, tämä kuulostaa tuoreelta vaikka kyseessä on nähtävästi jo vuoden vanhaa materiaalia. 


Oikeastaan en saata tiivistää paremmin kuin eräs youtube-fani: 


voitteko te mudeffakin kotkahomot tehdä lisää tätä? ai ette? no niinpä tietysti. tiesin sen kokoajan.. noh zata minä silti rakastaa sinun ääni ja myös sinun flow rakastettva. 


minä rakastaa tämä paska.





Zata-Nova Myspace
Zata-Nova Hitlantis

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Black Lizard




"Mentored by Anton Newcombe in Berlin" on yksi siisteimpiä lauseita, joita olen lukenut suomalaisen bändin levynkannesta.

The Brian Jonestown Massacren, Velvet Undergroundin, The Jesus And Mary Chainin ja muiden kulttirockyhtyeiden vanavedessä luoviva Black Lizard ei ole vielä ihan tarpeeksi raju ollakseen kunnolla psykedeelinen tai vaarallinen. Jumittavan särörockin ytimessä ollaan kuitenkin. Särkyvät kitaravallit, minimalistinen rumputyöskentely, muutamalla soinnulla pelaavat kappaleet ja Salaman laulusoundi muodostavat yhdessä hiomattoman, mutta potentiaalisen helmen. Tämä helmi on ehkä vasta matkansa alussa, mutta menossa oikeaan suuntaan.

Ensimmäisen pitkäsoiton kappaleet luovat vahvan tunnelman silti koskaan varsinaisesti lyömättä kaasua pohjaan. Levy on niin yhtenäinen kokonaisuus että kappaleet sulautuvat yhteen, sopien unettomien öiden taustamusiikiksi kuin Massacren Aufheben konsanaan. Some Drugs on selkeästi levyn hitikkäintä antia Aufhebenin ylijäämäraidalta kuulostavan Boundariesin lisäksi. Levy lipuu päätepysäkille vaivihkaa Fucking Upin päättyessä fade outtiin. Sitarista lisäpisteet!

Black Lizard voisi vielä vanhojen psykedeliasuuruuksien lisäksi hakea referenssiä esimerkiksi Swansista, jonka pysähdyttävän alkuvoimainen junnaus vaivuttaa transsitilaan kenet tahansa. Jos liskot päästäisivät irti Newcombesta kumppaneineen ja luottaisivat enemmän omien sävellysten ja ideoiden varaan, uskon että tuloksena voisi olla vielä rosoisempaa ja timanttisempaa materiaalia. Nyt esikuvat tuuttaavat välillä läpi liikaa. Varomaton kuuntelija voi harhautua odottamaan Just Like Honeyta Dead Lightin rumpukompin alkaessa.

Olen kuullut paljon hyvää liskojen lavaesiintymisestä, mutta ainakin viikko sitten roadtripillä vastaan tulleella Oulun keikalla yhtye oli kaikessa cooliudessaan vähän etäinen. Vasta encore paljasti välähdyksen siitä energiasta joka on vienyt Black Lizardin esikuvansa The Brian Jonestown Massacren lämppäriksi sekä Solitin siiven alle. Taannoisessa Rumban haastattelussa yhtye totesi alkuvoimaisen tunteen olevan psykedelian pohja. Ensi kerralla enemmän tätä juurevaa alkuvoimaa ja vähän vähemmän kenkiin tuijottelua, niin a vot!

Black Lizard livenä mm. Flowssa 10.8 ja Allah-Lasin lämppärinä Tavastialla 28.8.



tiistai 30. heinäkuuta 2013

Festariraportti: Ilmiö 2013



Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Ilmiö-stoori, osa 1.

Poikkitaiteellinen, Turun Uittamolla viidettä kertaa järjestetty Ilmiö-festivaali on jo muutaman vuoden ollut ehdottomasti festarikesän kohokohtia. Idyllinen tanssilava metsän ja meren äärellä, laaja kattaus artisteja, poikkitaiteelliset puuhastelut kuten tänä vuonna järjestetty tuijotuskilpailu tai vanhoja walkmaneja hyödyntänyt hiljainen disko pitävät huolen siitä että kyseessä on yksi tuoreimpia ja mielenkiintoisimpia festivaaleja.


Minna: Tänä vuonna festarikokemukseni starttasi samalla tavalla kuin aina: krapulansekaisella kiireellä. M.A, Pedro & Severi sekä Aino Venna aloittivat molemmat jo klo 13, mikä osoittautui tunnin yöunilla lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Festaripaikalle seurueemme pääsi Turun joukkoliikenteen ansiosta puoli kahden maissa, ja jono alueelle oli tähtitieteellinen. Ilokseni pääsin talkootyöläisen passilla livahtamaan jonon ohi sisään, ja näin dinosaurusten setistä kaksi viimeistä kappaletta. Vaikuttaa siltä etteivät M.A ja Pedro vanhene koskaan. Aurinko paistoi, ihmiset olivat hyvällä tuulella, suosikkihitit sopivat Uittamon merellisiin maisemiin ja iltapäivän odottavaiseen tunnelmaan. Nummisen ja Hietasen jälkeen ehdin seuraamaan hetken Niemisen & Litmasen melkoisen geneeristä mutta yleisöä tanssittavaa iloittelua ennen kuin työvuoroni pääsi alkamaan.

Pyry: Ilmiön ohjelmassa oli jo puolilta päivin vaikka mitä kiintoisaa, mutta kaltaiseni tietyissä asioissa madon selkärangan omaava löysäilijävätys sai itsensä paikalle vasta yhden tuntumassa, jolloin esiintyivät M.A. Numminen ja Pedro Hietanen. Olin päättänyt ehtiä näkemään nuo verrattomat Suomi-UG:n esitaistelijat. 


Puolet M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen tällä kertaa Severi Pyysalolla vahvistetusta live-esityksestä teki Nummisen hillittömät välispiikit, jotka ovat omaa luokkaansa. Esimerkkinä vaikka Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa –kappaletta pohjustanut tarina siitä, miten kappale joutui ilmestymisvuonnaan radiosoittokieltoon äänin 3-2, koska raadin mielestä kappaleen koettiin olevan eduskunnanvastainen ja alkoholimyönteinen. Sisältäähän kappale säädyttömiä rivejä kuten:


Naiseni sanoi: anna minulle lisää mietoa punaviiniä - minä annoin. 

Itse asiassa kumpikin hieman maistelimme.
Sitten virkoin: nyt haluan pidellä sinua - hän suostui. 
Julkisella paikalla emme tietenkään menneet liian pitkälle.


Mainittaakoon myös, että ruotsiksi levytettynä tätä vastenmielistä irstailua kuitenkin sai radiossa esittää. Pedron ja M.A.:n dynamiikka toimi ja konkareiden pojuttelema Pyysalo toi mukavaa lisämaustetta kaikin puolin toimivaan konseptiin. Numminen yllytti yleisön yhteislauluun Minä soitan harmonikkaa -klassikkonsa ajaksi. Varautuneinkin trendihippeilijä ymmärsi lopulta yhtyä kertosäkeeseen – hauskaahan tänne tultiin pitämään, eikä posettamaan!



Rantalava
Sisäpiha

M: Kolme tuntia levyjä ja paitoja kaupatessani tuli nähtyä ja kuultua monenmoista. Joku koki tarpeekseen kiivetä bäkkäriaidan yli festarialueelle. Shakan ja Jontin keikalta katkesi sähköt, mutta meininki oli sitäkin tiukempi, ainakin päätellen yleisön innokkaasta yhteislaulusta sekä Jontin keikanjälkeisestä euforiasta joka purkautui siinä myyntipöydän äärellä. Porukka oli ihan messissä!! Viereisen paviljongin anti kuului myös hyvin työpisteelle, ja ai ai sitä yhtyettä joka soitti todistettavasti Led Zeppelinin Immigrant Songia! En diggaa yhtään Zeppelinin coveroinnista, älkää pliis harrastako sellaista. Kyseessä saattoi toki olla myös  ns. "huomaamaton laina," kuka tietää.

P: Seuraavaksi festariohjelmistossani oli vuorossa Topi Saha, joka esiintyi tänä vuonna ensimmäisen kerran käyttöön vihityllä porraslavalla. Lähdin paremman johtoajatuksen puutteessa katsomaan keikkaa, vaikka Sahan aiempi kuunteluni ei antanutkaan syytä odottaa tajuntojen räjähtelyjä tai sisäavaruuksien laajentumisia. 


Porraslavalla esiintyjät soittivat pienen portaikon juurella yleisön seuratessa keikkoja mäenrinteessä polun varrella. Lava itsessään oli tunnelmallinen, vaikka keikkaa ylämäkeen seuratessa niskan jumiutumisen riski vaanikin kuuntelijaa alati. Topi Saha esitti kappaleitaan duokokoonpanolla. Saha itse lauloi ja soitti akustista kitaraa ja lisäväriä kappaleisiin tuotiin milloin polkuharmoonin, mandoliinin, tai toisen akustisen kitaran voimin. 


Saha joutui kovan paikan eteen, kun teknisistä ongelmista johtuen äänentoistolaitteisiin ei saatu kytkettyä virtaa. Kaksikko joutuikin soittamaan settinsä täysin akustisesti – kirjaimellisesti. Soiton ja laulun äänenvoimakkuus oli niin vaimea, että naapurilavoilta kantautuva meteli murtautui Sahan kappaleiden lomaan, näppäily- ja polkuharmooniosiot katosivat kesätuulen mukana, jostain kantautui kauempana mölisevän festarikansan diibadaabat…


Mutta arvatkaapa mitä. Tekniset ongelmat eivät haitanneet lainkaan! Itse asiassa epäilen, että äänentoiston puuttumisella oli täsmälleen päinvastainen vaikutus. Koska volyymitaso oli niin alhainen, oli keikkaa kuuntelemaan jäänyt vain ne, jotka todella olivat tulleet Sahaa kuuntelemaan. Tunnelma oli harras, hauras ja herkkä. Sanat kuullakseen oli pinnisteltävä, mikä pakotti keskittymään laulujen tarinoihin aivan erilaisella tavalla. Laulut tulivat iholle.


Se joka karkuun pääs –kappaleen kertosäkeessä yleisö puhkesi spontaaniin yhteislauluun. Kaihoisat, menneestä rakkaudesta kertovat sanat, kertosäkeen hunajaiset stemmat ja yleisön tuki saivat päässäni aikaan sellaisen tunnemyrskyn, että huolimatta miehisen heteronormatiivisesta pyrkimyksestäni tunteitteni hillitsemiseen liikutuin toisen kertosäkeen päätteeksi kyyneliin. Kyllä, olen nyrkillä tapettava nynnerö, sokerista tehty itkupilli, vollottava mammanpoika ja vaikka mitä muuta, mutta niin vain kävi, että tämä nollat taulussa Bob Dylan pastisseja (ihan syystäkin, sillä Dylan tuli mieleen harva se hetki) odottanut musiikinkuluttaja koki festarireissunsa huippuhetken keikalla, jonka esiintymisolosuhteet paperilla vaikuttavat jokaisen esiintyvän taiteilijan painajaiselta. Ainakin vollotuksellani keräsin yleisön sympatiat. 


Mikäpä siinä sitten. Eläköön tunteet! Kiitos Topi. Kiitos kanssayleisö.



Death Hawks

M: Työvuoron jälkeen seuraava etappi oli ehkä yksi eniten festareilta odottamiani artisteja, Death Hawks. Pääsin sen verran myöhään paikalle että näin vain muutaman kappaleen, mutta Shining oli timanttisen kova veto! Rommikola, pilvien takaa paistava aurinko ja helvetinmoinen meininki löivät taas festarivaihteen pohjaan. Bändi vaikutti muutaman kappaleen perusteella mielenkiintoiselta, tiukasti yhteensoittavalta orkesterilta jota olisin mieluusti kuullut enemmän.

P: Myös minä siirryin Topi Sahan keikalta katsastamaan paljon hypetettyä Death Hawksia. Saapuessani maisemalavalle Death Hawksin happotrippijunnailu oli jo täydessä vauhdissa. Hypetys on ollut kovaa, mutta mitä jäi käteen? Jäikö mitään? No jäi. Päällimmäisenä ajatuksena mieleni valtasi hillitty ”mjääh”, mutta miksi: bändin keikkavaatetuksen tähden! Bändin tyyli ärsytti minua siinä määrin, että ärsyynnyin jo itseeni ja vammaisiin, epäolennaisiin mielipiteisiini. 


Bändi oli kuin aikakapselin sisuksistaan lavalle sylkäisemä 60-luku-revivalistisakki. Leveät lahkeet lepattivat kilvan vallattomien pulisonkien kanssa kesätuulen antaessa laulajan mokkanahkatakin hapsuille mansikanmakeita, kermavaahdon köykäisiä suudelmiaan. En ole koskaan lämmennyt retroilulle. Menneistä ajoista voi lainata, mutta kun festarivieras ei lavalle katsoessaan osaa sanoa, onko päätynyt Uittamolle vai Woodstockiin, on bändistylistin jalka liian tanakasti menneessä. 


Bändi soitti kuitenkin tiukasti ja musiikillinen yleismeno oli ihan pätevää, mutta kappaleista ei oikein jäänyt mitään mieleen. Yksi nusakka nopeampi kappale, ilmeisesti bloggarijäsen M:n mainitsema Shining, sai tanssijalkani vipattamaan, mutta Death Hawksin muuten niin kovin keskitempoinen jumittelu ei ollut tarttuakseen. Saattaa olla, että Death Hawksin musiikkia olisi pitänyt kypsytellä enemmän ennen keikkaa. 

M: Erinäisten kiertelyiden, kaarteluiden ja solmujen kautta näin myös Joose Keskitalon keikasta vain lopun. Portaat-lavalla keskellä metikköä oli selkeästi harras tunnelma, joskin keikan jälkeen mietiskelimme olisiko ollut syytä pelastaa pusikoissa rymyävä, merimieheltä näyttänyt Keskitalo yli-innokkaan naispuolisen fanin kynsistä. Joku kaivoi povaristaan viskipullon, ja seuraavaksi oltiinkin jo makoilemassa liiterin mukavissa futoneissa erinäisiä bändiproggiksia suunnitellen. Barry Andrewsin Disko soitti siinä eväshetkemme taustalla, ja täytyy sanoa että olin yllättynyt. Ei se ollutkaan niin persoonallista tai omaperäistä elektroa mitä olin kuvitellut, vaan solahti siihen samaan indiepoppiselektron laatikkoon mihin moni suomeksi laulava lasipää solahtaa.

Metsälava
Sää muuttui hiljalleen aurinkoisesta tuuliseksi ja sateisen uhkaavaksi, mikä sinänsä oli ihan sopiva konteksti seuraavaksi Maisema-lavalla aloittavalle Eleanoora Rosenholmille. PA-laitteet pakattiin mustaan muoviin, vihmoi ja satoi, yleisö odotti uskollisesti harmaudessa kun porilaiset soundchekkasivat. Ja chekkasivat. Ja chekkasivat. Ei helvetti. Lavan pystytys kesti kaikilla mittapuilla kauan, ja bändi pääsi lopulta aloittamaan miltei tunnin myöhässä. Ymmärrän toki että kahden vuoden keikkatauon jälkeen on jännä paikka palata takaisin areenalle, ja yhtye oli silminnähden hermostunut. Keikan aloitus kertoi kaiken itse keikasta: melko huomaamaton, vittuuntunut ja harmaa. Rosenholm oli kohmeessa, biisit eivät millään lähteneet lentoon (syytän kappalevalintoja), ja lopulta neljän kappaleen jälkeen olin valmis lähtemään kohti paviljonkia ja toista porilaispossea. Anteeksi Eleanoora, mutku ei niin ei.

P: Maisemalavan aikataulu oli päässyt venahtamaan. Eleanoora Rosenholmin soittajat odottelivat lavan takana edellisen bändin lopettelevan settiään, kun saavuin väijymään Porin kummituspoppareita.  Edeltävä bändin lopettaessa settinsä myöhässä osasin arvata, ettei bändin keikka tulisi alkamaan ajallaan. 


Eleanoora Rosenholmin rumpalin soundcheckissä heittämien tiukkojen biittien päälle oli kuitenkin hauska pudotella tihkusateessa luokattoman huonoa freestyle-räppiä. Haluan esittää julkisen anteeksipyynnön kaikille rap-esitykseni vaikutusalueelle joutuneille, erityisesti Minnalle, joka oli loppua kohden jo hermoromahduksen partaalla. Puolustuksekseni minun on sanottava, että keikan alku antoi odottaa itseään niin kauan, että pieni levottomuus yleisön seassa ei ollut mikään ihme. 


Pitkältä tauolta palanneesta bändistä aisti jännityksen, mikä on hassua ottaen huomioon, että bändin soittajat ovat reippaasti keikkaa tehneitä taitavia tekijämiehiä ja –naisia. Ehdin päälle puskevan Circle-keikan takia kuulla Rosenholmilta vain neljä ensimmäistä  biisiä, mutta niiden perusteella jännittäminen oli täysin turhaa. Soitto kulki moitteitta: hyvä! Ambulanssikuskitar-kappale sai minut hyvälle mielelle kuten aina, mutta muuten keikan aloitus olisi voinut olla koukuttavampi. Bändin repertuaarin japanilaisen perinnemusiikin kanssa flirttailevat kappaleet eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini ja myös tällä kertaa tarinat geishanaisista jättivät minut kylmäksi. Sydäntä riipi jättää keikka kesken Circlen takia, sillä uskon että bändi keikka olisi voinut loppua kohden nousta komeisiin sfääreihin. Mieltäni lämmittää kuitenkin tieto siitä, että Eleanoora Rosenholm on taas kuvioissa.

M: Paviljongin ovella kohdattiinkin uusi järkkärisäädös, mikä aiheutti kyllä hetkeksi melkoista turhautumista. Paviljonkiin ei päästetty sisään keikan alkamisen jälkeen enää porukkaa, paitsi jos sieltä sattui tulemaan ihmisiä ulos. Ymmärrän toki että paviljonki on pieni ja niin edespäin, mutta jotenkin tuntuu uskomattomalta jonottaa sisään keikalle festareilla. Samanlaista päänvaivaa aiheutti myös Maisema-lavan kulkujärjestelyt, jotka tuntuivat muuttuvan joka keikan yhteydessä. 

Mutta niin, Circle oli juuri sitä mitä saattoi odottaa: miellyttävän meluisaa ja riehakasta paahtoa. Turvallista, ei yllättävää, mutta samalla äärimmäisen tyydyttävää. Progemehustelut iskivät täysillä Eleanooran lässähdyksen jälkeen, ja ihmeekseni suuri osa katsojista liukeni muutaman kappaleen jälkeen ulos paviljongista kun meininki muuttui kokeellisemmaksi. Hypnotisoiva keikka, vaikka hurmio ei ehkä ollutkaan viime kesäisen Brinkkalan pihan keikan lukemissa.

P: Ilmiön järjestävällä taholla on ilmeisen hyvät verkostot Porin suuntaan, sillä molemmilla aiemmilla Ilmiöretkelläni olen todistanut jonkin Porin puuhamiesten Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon bändin esiintymistä. Olen kerran nähnyt Circlen aiemmin, ehkä viime vuonna Brinkkalan pihalla Urbaanissa kesälomassa. Totuttuun tapaan Rättö ja Lehtisalo kumppaneineen leijailivat lavalla täysin omalla kiertoradallaan ja yhtyeen lavapresenssi antoi aihetta nauruun, ihmettelyyn ja iloiseen päänpyörittelyyn. 


Merkillepantavaa Circlessä on sen kyky tehdä täsmälleen mitä se kokee tarpeelliseksi. Ensimmäiset pari biisiä jyräsivät täysillä – this one goes to eleven – kunnes bändi upotti itsensä loputtoman tahtilajirunkkailun suohon mielestäni ei-niin-mielenkiintoisessa proge-eepoksessa. Toisin kuin Minna, minä ymmärsin hyvin miksi suuri osa yleisöstä tuntui katoavan tässä vaiheessa keikkaa. Hyvän keikkaseuran ja kännin avulla selvisin kuitenkin tuon vartilta tuntuneen ikuisuuden (tai päinvastoin) läpi ja jaksoin keikan loppuun, vaikka aloinkin jo olla hieman urvahtanut. Omalta osaltani ilmiö alkoikin olla jo tältä kertaa ohitseni.



Dalindèo

M: Circlen jälkeen sisäpihalla soittava Dalindèo aiheutti jotenkin ristiriitaisia fiiliksiä akateemisen tarkalla tyylittelyllään. Kiva jazzailu kun sopi täydellisesti pimenevään kesäiltaan, ja samaan aikaan tuntui olevan täysin väärässä paikassa väärään aikaan progetykityksen jälkeen kuulostaen vähän kliseiseltä. Vanhan maailman slovarit toimivat tunnelman nostattajina, ja harmillisesti keikan äkkinäinen lopetus veti hyvältä keikkafiilikseltä maton alta.

Dalindèon jälkeen oli vuorossa päivän positiivisin yllättäjä, Shogun Kunitoki. Elektron ja noisen liitto kuulosti mahtavalta yössä. Jossain keikan loppupuolella tosin ehkä hieman väsytti se, että joka kappaleessa tuntui olevan sama kikka: hiljainen suvantokohta jonka jälkeen noiset ja strobovalot räjähtää. Erinomainen keikka joka tapauksessa, suosikkini. Tämän jälkeen päästiin taas Ilmiö -klassikoiden äärelle: vain liiterissä oli meininkiä, mutta se oli niin ääriään myöten täynnä ettei sisään kyennyt tunkemaan. Viimeisenä maisemalavalla soittanut Dr. Robotnik oli häkellyttävä näky hevimiehestä soittamassa Kraftwerk-inspiroitunutta elektrobiittiä. Muutaman lavan äärellä tapahtuneen tanssibattlen jälkeen päivä huipentui rantalavan edustan naku-uintiin, värivaloissa kylpevän metsän siimeksestä kuuluvan jytkeen saattelemana.

Minnan Epilogi: Ilmiön periaatteena on ollut että sama artisti soittaa festivaaleilla vain kerran. Vaikuttaa epäilyttävästi siltä että musiikillinen tarjonta on vakiintumassa, kun tuntuu että Ilmiön ohjelmiston osaa jo aika hyvin ennustaa etukäteen. (Kotimaista/ulkomaista elektroa, vähän reggaeta, indiepoppista, loungejazzia, jotain "kokeellista" kilkuttelua, vähän progea, Porin altsurokkaripiiri, Rättö eri muodoissaan). Henkilökohtaisesti kaipaisin lisää sitä meteliosastoa, punkkia tai ylipäätään rokkia, mutta maistuu tämä mainiosti näinkin. 


Kerrassaan hienot festivaalit. Kiitos!


M & P

kuvat M. Nurmen festarikamerasta



Yours truly, bloggarikaksikko P & M




keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kalle Kaasinen


Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen

Joensuulainen lauluntekijä Kalle Kaasinen on mielenkiintoinen tapaus. Kaasisen arvosteltavaksi tarjoama singleduo Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen ei tarjoa tarttumapintaa, siinä missä laulajan aiempi tuotanto ja liveäänitteet tulevat paljastaneeksi persoonallisen äänen ja hienot sävellykset.  

Uuden singlen ihan söpön ja hyvällä asialla olevan poplaulun sekä pirstaloituneen, 1980-luvun äänimaailmasta ja Mustasta Paraatista ammentavan kolmeminuuttisen sijaan taustatyönäni kuuntelemat sävellykset tulivat varastaneeksi valokeilan. Kaasinen sulauttaa yhteen esimerkillisesti popkoukkuja, mehukasta melankoliaa, täydellisiä kesäpäivän säveliä ja rouheaa jeffbuckleymaista kitarointia. Timanttisia ovat esimerkiksi On the Run/Go South, Afterglow ja In Full Swing.



Kaasisen musiikki hakee vielä muotoaan, ja on hyvä että laulukieli on vaihtunut englannista suomeksi. Kaasinen kulkee jossain Ville Leinosen ja Ahosen viitoittamalla tiellä, Elliott Smithin ilmiselvää vaikutusta unohtamatta. Aiempien sävellysten innovatiivisuus ja kyky takertua kuulijaan on jotain todella koukuttavaa. Tosin vasta minimalistisesta liveäänitteestä paljastui lauluntekijän kyvykkyys tulkintaan sekä äänen upea sointi. Ääni ei loppupeleissä tarvitse muuta kuin kitaran kaverikseen.

Vaikka Kaasisen tuotantoon mahtuu sekä hittejä että huteja, niin kappaleista hohkaa jotain sellaista mitä monella artistilla ei ole kovasta yrittämisestä huolimatta: karismaa. Uskoisin että tälläisellä lahjakkuudella laulajan kaipaamaa unconditional lovea kyllä putoaisi syliin.

Kalle Kaasinen facebook, kotisivut