Syömisen äänet

 
Syömisen äänet on yksi väkivaltaisimpia orkestereita jonka tiedän. Yhtyeen ensimmäisestä, haarukoita korviin sörkkivästä C-kasetista ei saa juurikaan selvää. Äänivalli purkautuu särkyvänä syöksykierteenä, ja koko teos muistuttaa epäilyttävästi enemmän äänitemuodossa toteutettavaa performanssia kuin olemassaolevan yhtyeen ensimmäistä albumia.

Yhtyeen sielu on O. Nyströmin kerrassaan ilmiömäiset lyriikat. Jokainen kappale on jo syntyessään klassikko: Eija on sulautunut maailmansieluun, Polkupyöränavain, Kaukana siintää kansaneläke.. Yhtye tavoittaa jotain siitä minkä Suomen Talvisota 1939-1940 jätti jälkeensä, kaivautuen syvälle alkuvoimaisen suomipunkin ytimeen. Post-etuliite on liian köykäinen käytettäväksi näiden kappaleiden edessä.

Bändin äänipaletti on varsin mielenkiintoinen. A. Manzosin vanhojen soittimien hautuumaalta eli Ekotorilta hankkima Yamaha on pakotettu uudelleen eloon kitarapedaalin läpi survottuna. Haljenneet rumpupellit iskevät kylmäävää klangia, ja Nyström huutaa kaiken päälle arkitodellisuudesta kumpuavia teesejä kuin 2010-luvun ilmestyskirjaa.

Elämä on ansa

ulkona palosireeni pakenee

huutaen palavaa maailmaa
ääni karkaa kauemmaksi minä istun lähemmäksi
taulun taakse porattua reikää

en ole yksin
mikroaaltouunin
sisään on syntynyt biosysteemi
rihmasto karkaa kauemmaksi 
lattia tulee lähemmäksi
elävää luontoa

minä olen vaarallinen
sillä minä tiedän totuuden
suojelen sitä säilön sen
kanssani se on turvassa
asia on arkaluontoinen

ikkuna on peili
sen takana seisoo vastavakoilutoimiston henkilökuntaa
maailma karkaa kauemmaksi
kuvani tulee lähemmäksi
mustuaista sarveiskalvoa lasiaista ja mykiötä

ne jaksavat yrittää
eteiseen syntynyt vuori todistaa sen
huhuilevat postiluukusta pudottelevat ansojaan
vaikka ne tietävät että minä tiedän
mitä kuivuneen painomusteen koskettelu
tekee ihmisen immuunijärjestelmälle 

Syömisen äänet on melkoinen live-elämys, joka on nähtävä mieluiten sanoituslappu kädessä ja ihan oikeasti ne korvatulpat korvissa. Yhtye äänittää parhaillaan uutta levyä, joka tulee varmasti olemaan yhtä hämmentävä ja omalaatuinen merkkiteos kuin edeltäjänsäkin.

Syömisen äänet
Soundcloud

Polar Bears Eat Ecstasy

Polars Bears Eat Ecstasy soittaa juuri sellaista altsurokkia jota sinäkin haluaisit soittaa: genrerajoista piittaamatonta luovaa tykitystä. Jos jokin bändi tuo takaisin kesän arvaamattomat, nousuhumalaiset iltapäivät niin tämä.

Äärimmäisen DIY yhtye luovii esimerkillisesti paskuuden ja nerokkuuden, punkin ja popikkuuden välimaastossa tehden tinkimättömästi omaa juttuaan. Minimalistisissa punkrykäisyissä on hitikkyyttä ja samanlaista huolettomuutta kuin vaikka Violent Femmesin Blister In The Sunissa. 

PBEE haastaa tuoreella tavalla klassiset punkbändit mm. omalaatuisilla sovitusratkaisuilla. Esimerkiksi Bangladeshin kitaraväliosa on odottamaton ja käsittämättömän cool, siinä missä tuorein sinkku Oh Honey onnistuu sekin hämäämään näennäisellä yksinkertaisuudellaan ennen timanttista väliosiota kappaleen loppupuolella. Erityismaininta myös sanoituksista, jotka ovat oikealla tavalla effortless.

Jääkarhut ovat ehdottomasti enemmän live- kuin studiobändi, niin kuin jokaisen aidon punkbändin kuuluisi ollakin. Mikäli yhtyeen eturivi osaisi vapautua lavalla vielä vähän enemmän, niin erinomainen sellainen.

Polar Bears Eat Ecstasy Facebook
Soundcloud

Shuji Morimoto: Osaka-city blues

Shuji Morimoton Osaka-city blues on kappale, joka sinun pitää kuulla marraskuun masikseen juuri nyt. Sundqvist kohtaa Peitsamon ja Vantaa Osakan: mehukkaat melodiat, kuulaat stemmat, arkipäivän melankoliaa henkivät lyriikat, rikas minimalismi ja haave paremmasta tekevät tästä täydellisen poplaulun. 

Kappale on levyltä Yksi maa on meidän välissä, joka on kuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä. 

Shuji Morimoto Facebook

Musta Valo: Uusi aika on täällä

Satakuntalainen Musta Valo on yhtye, joka on todella saanut sukeltaa syvälle namedroppingin aallonpohjaan. En muista lukeneeni ainuttakaan kirjoitusta yhtyeestä ilman vertauksia suomenkielisen runorockin pioneereihin, mikä saattaa olla imartelevaa mutta toisaalta myös sääli. Levyn soundimaailma on tosin tunnistettavissa Kaakao - tuotokseksi jopa siinä määrin, ettei Maj Karman Kauniiden Kuvien mainitsemiselta voi välttyä.

Uusi aika on täällä on moniulotteinen levy. Maalailevista tunnelmista yhtye saattaa hetkessä kaahata post-punkin laitamille, ja melkein minimalistinen, alkuvoimainen ote vetää mukaansa. Esimerkkinä aggressiivisen äänivallin rakentava Kehä tai hitikäs Matkalaukut, jota on lähes mahdoton kuunnella paikallaan. Myös eteeriset, suureellisesti kaartavat balladit ovat hallussa, ja Kello sata osoittaa ettei hidastempoinen missään nimessä tarkoita mielikuvituksetonta tai tylsää. Ainoa särö jatkumossa on popralli Ääliö, joka tuntuu irralliselta suuren draamankaaren keskellä. 

Musta Valo on debyytillään vimmainen, turhautunut, melankolinen, romanttinen, raastava, raukea, melodramaattinen, epätoivoinen, odottava, uhmakas, viipyilevä, kärsimätön. Tunneskaalaltaan siis täysin nuorten aikuisten moodswingien soundtrackiksi sopiva teos, myös teksteiltään. Kappaleiden tarinoihin on helppo päästä kiinni, ja se lieneekin yksi bändin suurimmista vahvuuksista. Vaikuttaa muuten siltä, että vain satakuntalaiset sanoittajat käyttävät nerokkaasti hyväkseen kirjakielen ja puhekielen välisiä sävyeroja luoden korosteisia suhteita lauseiden sisälle.

Musta Valo täyttää tyhjiötä suomenkielisen alternativerockin kentällä, ja yhtye on tuoreempi ja enemmän vereslihalla mitä kollegansa. Erityismaininta upeista musiikkivideoista.

www.mustavalo.com

Murmuüre: s/t

FFS:n päälinjauksesta poiketen teemme tänään syrjähypyn Ranskaan erityislaatuisen levyn tiimoilta.

Ranskalaisen Murmuüren ensimmäinen pitkäsoitto on ambientia black metal ja post -mausteilla. Kuusi erilaista kappaletta sulautuvat mustaksi aalloksi, joka peittää kaiken alleen. Täydellinen alkavan marraskuun soundtrack, siis.

Levyllä kuultava materiaali pohjautuu vuonna 2006 äänitettyyn tunnin kitaraimprovisaatioon. Improvisaatiosta valikoidut palat päätyivät levyn pohjaksi ja sävellysten suunnannäyttäjiksi. Albumin työstäminen miksauksineen ja sovituksineen kesti kolme vuotta.

Livenä soitetut rummut ja ohjelmoidut sähkörummut istuvat yhteen siinä missä alun Carmina Burana - viite, 500 vuotta vanhan astrologisen kellon klangi ja hyönteisetkin. Kitararaitoja on pätkitty ja yhdistelty, synabasso murskaa kaiken alleen, vokaaleja tuskin erottaa eri kerrostumien joukosta. Vokaalit ovat äänitetty "katharsisessa transsissa", pyhässä paikassa keskellä metsää mini-disc nauhurilla. Pakanallisuus ja yhteys luontoon liittävät albumin löyhästi black metallin jatkumoon. Kokeelliset mustavalkoiset kauhuelokuvat ovat saaneet tässä soundtrackinsa.

The whole guitar improvisation of the record ... must carry some of these years of musical frustration, breaking free from it. The original idea was to make something suffocatingly organic, that would literally feel like having your mouth full of earth ; I think the desire emerged after I watched that movie, "Begotten". Then the thing evolved and I added more colors, more coldness and more structure. I played around a lot of ideas: the cycle of seasons, the cycle of life, the earliest archetypal gods, etc… and did all sorts of experimental sorcery inside and around the record. It's a mess, I don't want to stick too much definitions or restrictive concepts on it, you have to figure it out for yourself.

I've put so much in it that it will be hard to match, and there would be no point in doing something more just for the sake of it.  

Murmuüren esikoinen on äänitaidetta joka jakaa kuulijat selvästi kahtia.  Joko tähän jää kiinni, tai tämän skippaa liian intensiivisenä äänisaasteena. Intensiivinen levy todella on: ääriään myöten täyteen tuutattu, painostava. 

Taidetta vai pelkkää meteliä? Kuuntele itse.

Murmuüren kotisivu, facebook

Live: The Escapist, 1981, Dead Moose, United And Strong

Kaksi keikkatapahtumaa, yksi perjantai-ilta ja vaikea valinta. Aavikko, suitsutettu Hopeajärvi sekä Oranssi Pazuzu vs. ennalta tuntemattomien punkbändien iltama. Jalat johdattivat lopulta kirpeän ja pimeän syysyön läpi hiljaiselle sisäpihalle, joka ei antanut mitään merkkejä siitä että siellä olisi yhtään mitään, saati sitten livemusiikkia. "Private" -kartonkikyltillä varustetun oven takaa löytyvä pyöräkellari oli muuttunut keikkapaikaksi, pyörän renkaat katossa ja led-valot ikkunoissa. Mieleen muistui edesmennyt TVO sekä suosikkikeikkapaikkani, squat La Miroiterie jonka kellarimaisissa tiloissa hurmiolliset punktanssit lähtivät täysin käsistä. 

Illan avasi The Escapist Jyväskylästä. Yhtyeen soundi kuulosti oppikirjamaisen pätevältä punktahkoamiselta, joskin sävellykset olivat polveilevia ja mielenkiintoisempia mitä monella muulla. Kappaleiden c-osiot olivat huomionarvoisen mehukkaita, rumpali ja basisti osoittautuivat tyylitajuiseksi rytmikaksikoksi. Parhaimmillaan The Escapist olikin instrumentaaliosioissa, sillä laulajan ääni kuulosti välillä punkmuottiin pakotetulta: ääni uupui huutamisesta keikan puolivälissä.

Seuraavaksi vuorossa oli 1981. Livenä 1981 kuulosti popikkaalta jenkkipunkilta, siinä missä In the Dead of the Night - seiskalla bändi kuuluu ammentavan enemmän brittiläisestä perinnöstä. Jos (punk)yhtyeessä on enemmän kuin kolme jäsentä, muutun epäluuloiseksi. Mihin niitä muita jäseniä tarvitaan? Odotan yli kolmen jäsenen yhtyeiltä jotain todella erikoista ja mieleenpainuvaa. Kaksi laulajaa oli näppärän kuuloinen ratkaisu, ja popmelodiat svengasivat. Lavaesiintyminen itsessään oli eleetöntä shoegazingia.

Illan kolmas yhtye, myöskin jyväskyläläinen Dead Moose oli lähempänä klassista kolmisointupunkkia mitä kaksi aiempaa. Suoraviivaiset mättöbiisit olivat sellaisia joita kellarissa voisi luulla kuulevansakin. Meininki oli hengästynyt ja hyvä, mutta silti muistan keskittyneeni ihailemaan kitaristin komeaa Orangen styrkkaria. 

 
Keskiyön jälkeen iltamat päätti saksalainen United And Strong, jolle Turku oli pohjoisen kiertueen viimeinen keikkapaikka. Hardcorepunkia soittava UAS herätti mielleyhtymiä nu-metallista hiphopiin. Soittajien muuvit olivat sellaisia kuin kunnon hc-bändiltä saattaa odottaakin. Kantaaottavat sanoitukset, jumalaton äänivalli, intensiivinen lavapreesens ja pyöräkellari kohtasivat tavalla joka jätti jälkeensä tyhjän olon ja katharsiksen: musiikki murskasi kaikki aggressiot ja todella puhdisti kuulijansa. 



Kaikinpuolin Aurinkotehtaan keikkailta oli todella positiivinen yllätys. Keikkapaikkana tila on ainutlaatuinen ja toimiva, yömyöhään avoinna ollut kirppari oli hauska soundcheckien välinen luuhauspaikka. Seitan-toasteja unohdin maistaa, damn. 

Käykääpä tsekkaamassa tämä paikka.
Seuraavia tapahtumia A-tehtaalla mm.:
6.12 Famine Year, Ravage Ritual, Büfo, Väistä!
7.12 The Kolmas, Verde, Vanhala, Grainless

Hitlantis-nosto: Zata-Nova

Hitlantis-musaportaali on siitä erinomainen palvelu, että se on ehtymätön ruohonjuuritason aarrearkku silloin kun sen kanssa on aikaa kamppailla.

Tänään etsiessäni Suomen kuuminta altsurockorkesteria, löysin Zatan. ZataNova? Zata-Nova? Kirjoitusasu on mysteeri, kuten itse artistikin. Sähköisen informaatiotulvan valtakaudella on häiritsevää törmätä tekijään, joka ei anna itsestään mitään ilmi. En sano että se toisi lisäarvoa itse musiikille, mutta kieltämättä kolmen julkaistun kappaleen ylle lankeaa mysteerinen aura kun artistista ei tiedä yhtikäs mitään. 

Zata veivaa hiphopia, joka sopisi valumaan minkä tahansa pääkaupungin maanalaiseen. Kappale Sarkofagi on yksi iso koukku, ja sen sisältörikkaat sanat rullaavat vaivattomasti. Tunnelma välittyy ja flow on todellakin läsnä. Mikä tärkeintä, tämä kuulostaa tuoreelta vaikka kyseessä on nähtävästi jo vuoden vanhaa materiaalia. 

Oikeastaan en saata tiivistää paremmin kuin eräs youtube-fani: 

voitteko te mudeffakin kotkahomot tehdä lisää tätä? ai ette? no niinpä tietysti. tiesin sen kokoajan.. noh zata minä silti rakastaa sinun ääni ja myös sinun flow rakastettva. 

minä rakastaa tämä paska.

Zata-Nova Myspace
Zata-Nova Hitlantis