Sivut

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Mustat Kalsarit


Helsinkiläinen Mustat Kalsarit soittaa punkin laitamilla kuljeskelevaa kokeellista rokkia, onnistuen samalla olemaan jokaisen lo-fi - soundeista pitävän päiväuni.

Mustat Kalsarit on tiukasti kiinni ajassaan, ja yhtyeen musiikista löytyy aiempiin vuosikymmeniin viittaavaa kerroksellisuutta. Referensseinä mainittakoon esimerkiksi suomalainen vanhan liiton rock, Radiopuhelimet, Velvet Undergroud, post-punk ja pop. Kasarisynalla höystetty rouhea, kostea ja kirskuva äänivalli yhdistyy nykivään ja rytmikkääseen rumputyöskentelyyn. Paketin täydentää J.Paason suomenkielinen sanataide, joka tarjoillaan puhelaulumuodossa, välillä huudon ja laulun sekoituksena, välillä toteavana kerrontana.


Voima-lehden artikkelissa yhtye kertoo soittavansa yksinkertaisia ja kurinalaisesti sovitettuja sävellyksiä. Lyhyen tutkiskelun jälkeen väittäisin kuitenkin että kappaleet ovat paljon enemmän kuin yksinkertaisia: kalsareiden nytkähtelevät rokkikappaleet liukuvat säännönmukaisesti jossain vaiheessa raiteiltaan muuttuen puhtaaksi improvisaatioksi. Sävellykset ovat tuoreita ja mielenkiintoisia, koukuttavia.

Yhtye julkaisi ensimmäisen äänitteensä Mustan Kasetin viime vuonna, c-kasettiformaatissa tietty. Virkistävintä suomenkielistä rockmusiikkia mitä olen kuullut pitkään aikaan.






Kehoitan vakavasti harkitsemaan kalsareiden keikalle menemistä.

Mustat Kalsarit LIVE:

30.5. 2013 Vastavirta, Tampere
31.5. 2013 Saikku, Pori
  1.6. 2013 Bar Loose, Helsinki


Kotisivut
Facebook 


   

 / Minna

tiistai 23. huhtikuuta 2013

LIVE: The Post @ Bar Kuka (Krapulapop/21.4.2013)


On sunnuntaipäivä ja kello lähentelee kuutta. Aurinko paistaa, ulkona on lämmin, minulla ei ole krapulaa ja olen kävelemässä kohti Bar Kukaa. Kuudelta on luvassa livemusiikkia, jota tarjoaa The Post. Astun baarin ovesta sisään ja kävelen tiskille tilaamaan mustan kahvin. Olen aiemmin suhtautunut varauksella ajatukseen sunnuntaikeikoista, mutta ainakin näin varhaiseen kellonaikaan hyvässä seurassa kuumaa kahvia hörppien tämä livesunnuntaikonsepti tuntuu toimivan oikeinkin hyvin. Henkilökohtaista fiilistäni tukee se, että Bar Kukassa on ihan kohtuullisesti yleisöä sunnuntaipäivästä ja bändin nimettömyydestä huolimatta.



The Post soittaa pehmeän täyteläistä, soundiltaan melko tyypillisen 2010-lukulaista indiepoppia, jossa Mewmäinen melodiankuljetus kohtaa lämpimänpörröiset fenderkitarat ja niin ikään lämpimänpörröiset syntikkasoundit. Laulaja-kosketinsoittaja Oiva Ristimäen persoonallinen lauluääni on kirkas ja miellyttävän puhdas. Ääni on hyvällä tavalla klassinen. Se ei ole perinteisen pop.

The Post perustettiin puolustusvoimien varusmiessoittokunnassa. Soittajien musiikkikoulutustaustan kuulee: yhteensoitossa ei ollut moitteen sijaa, minkä lisäksi biisit tuntuivat harkiten sovitetuilta. Erityisesti bändi osasi hyödyntää kahta kitaristiaan esimerkillisesti. Vaikka kumpikin kitara soitti pääsääntöisesti eri juttuja kuin toinen, eivät ne missään kohtaa hyppineet toistensa varpaille.

Bändin lavaolemus oli melko ilmeetön. Ei se ollut suoranaisesti anteeksipyytelevä, mutta hieman ujo ja kainosteleva vaikutelma yhtyeen esiintymisestä jäi. Pieni keikkapaikka toki rajoittaa mökän ja heilumisen määrää, mutta silti kaipasin The Postin esiintymiseen lisää energiaa ja vauhtia. Lyökää niitä soittimia kun se biisiin istuu! Heilukaa ja hymyilkää silloin kun siihen on aihetta! Vakuuttakaa yleisönne siitä, että teillä on lavalla kivaa.



Bändin biisirosterista löytyy pari täsmähittiä, joiden tahtiin kelpaisi indiekansan tanssahdella, kunhan bändi saisi itsensä ja sitä kautta yleisönsä kunnolla innostumaan. Se että bändi soittaa poppia ei tarkoita, etteikö lavalla voisi saada kunnon säpinää aikaiseksi. Tästä esimerkkinä vaikkapa Rubik, jonka laulaja Artturi Taira vauhkoaa lavalla kuin viimeistä päivää, vaikka bändi soundeiltaan edustaakin köykäisempää laitaa. Alta löytyvä video näyttää aika hyvin mitä ajan takaa.



Vaikka esiintymisessä onkin vielä varaa kehittyä, ovat perusasiat eli biisit kunnossa. The Postin parhaimmat biisit ovat oikein tarttuvia ja toivat hymyn huulille. On mukavaa kuulla bändiä, jolla on korvaa hyville laulumelodioille. Persoonallisen laulajan ja hyvän yhteissoiton voimin The Postin on mahdollista saada aikaan kauniita asioita, joten järkätkääpä itsenne bändin seuraavalle keikalle, eikös juu?

The Post on:
Lassi Övermark - kitara
Walter Metsärinne - kitara
Oiva Ristimäki - laulu, urut ja syntikat
Aleksi Öyry - basso
Lauri Pekkarinen - rummut
/Pyry

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Esittelyssä: Sold Out

”Hardcore punk on punk rockin myötä 1970-luvun keskellä Pohjois-Amerikassa syntynyt musiikkityyli. Hardcore on iskevämpää, raskaampaa ja nopeampaa kuin punk rock. Kappaleet ovat lyhyempiä, nopeampia ja tylympiä. Sanoituksissa kerrotaan useimmiten politiikasta, vapaudesta, väkivallasta, sodasta, sosiaalisuudesta ja myöhemmin myös veganismista ja vegetarismista sekä itse hardcoresta kulttuurina. Hardcoren soundi on muuttunut garagemaisesta metallin kautta useampaan eri muotoon.”
-Wikipedia

”Sold Out on hardcorepunkkia soittava turkulaislähtöinen yhtye. Sold Outin hardcore on iskevämpää, raskaampaa ja nopeampaa kuin turkulaisilla rock-kollegoillaan. Kappaleet ovat nopeampia ja tylympiä. Sanoituksissa kerrotaan useimmiten politiikasta, vapaudesta, väkivallasta, sodasta, sosiaalisuudesta ja rakkaudesta. Sold Outin soundi on muuttunut alkuaikojen skeittipunkpainotteisemmista ralleista äänite äänitteeltä kohti aina vain kompromissittomampaa ja rajumpaa sointia.
-Pyry



Sold Out ei anna armoa. Se käy kiinni kuulijansa paidanliepeisiin ja huutaa asiansa katse suuttumuksesta sameana. Ei se pahaa tarkoita, päinvastoin.

“We are all sell-outs in a way or another. But nevertheless Sold Out is with the good guys, aren't we?
A forward leaning fast-paced hardcore punch right where it hurts, to get you and ourselves out of our consciousness just to come back more loving, more open minded and more conscious than before.

Jos et ole koskaan kuullut Sold Outista, antaa ykkösraita Parade hyvän kuvan siitä mitä on luvassa. Mylly pamahtaa käyntiin saman tien, varoittelematta ja täydellä höyryllä. Musiikki on päällekäyvää, hengästyttävää ja pulssia nostattavaa. Riffeissä on pieniä yksityiskohtia ja biisien sovituksissa riittävästi temponvaihdoksia, stemmoja ja muita temppuja, jotta homma pysyy freesinä.



Bändin miehistö on uitettu monissa musiikillisissa liemissä. Jokainen bändin jäsenistä soittaa Sold Outin lisäksi muissakin yhtyeissä. Gp in Fleshin ADHD-metallia, Tax-punkpoppoon kohkausta, Demoiselle Gossen taidepoppia, August Saarisen & Vuolaan virran fuusioiskelmää, Ukkivainaan rapjazzia… poppia, punkkia, jazzia, klasaria. Musiikillisen maailmankuvan rajoittuneisuuteen ei bändin ura ainakaan tule kaatumaan.

Yhtye sai juuri päätökseen kahdeksan keikkaa käsittäneen Suomen kiertueensa. Seuraavaksi jäädään odottamaan yhtyeen tulevaa pitkäsoittoa. Ainakin ennakkomaistiaisten perusteella odotettavissa tulee olemaan melkoinen turpasauna. 

https://www.facebook.com/soldoutpunks
https://soundcloud.com/soldoutband
http://soldoutpunks.bandcamp.com
http://vimeo.com/soldout

/Pyry

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Tanssihitti #1: VSP - Japanese Song





Tänään pikaisessa esittelyssä aamuisen ruuhkametrovitutuksen sulattaja, Kossin kuulokkeiden hajoamisen aiheuttaman epätoivon lievittäjä, VSP:n Japanese Song. Joka kerta kun kuulen tämän kotikutoisen tanssirallin, muistan millaista on tanssia huoletta oluttuoppi kädessä kotikaupunkini lauantaiyössä. Kappaleen lentävää rumpukomppia ei vain pysty vastustamaan, saati sitten yksinkertaisuudessaan täydellistä popmelodiaa tai hymyilyttäviä stemmarallatuksia.

Poprockia ja humppaa yhteen sulauttava nu-humppaorkesteri VSP julkaisi viime kesänä The Ultimate Collection vol.1 -pitkäsoiton. Levy on mitä parhainta kesänmanausmusiikkia: tuoretta, orgaanista, positiivista, melodista, täynnä koukkuja mutta myös rosoisuutta. Levy on kuunneltavissa kokonaisuudessaan Soundcloudissa sekä Spotifyssa.




Deep down to The East I'm going
I don't know why do I adore them
And all those faces just makes me kawaii
oh right..

VSP facebookissa.

/Minna

torstai 11. huhtikuuta 2013

Helmitimantti #2: Ükte (2011)



Turkulaisyhtye While I’m Aliven debyyttialbumi Ükte yllätti minut ilmestyessään täysin. Yläasteella alkunsa saanut, aina lukiovuosieni läpi minua seurannut hevidiggailuni oli laimentunut ajan saatossa siinä määrin, että olin muuttunut lopulta pahemman luokan hevikyynikoksi ja pehmeiden arvojen mieheksi. En olisi ikinä arvannut, että tuntematon turkulainen pikkubändi kykenisi julkaisemaan metallialbumin, joka olisi vertailukelpoinen jopa suuren meren takaisten virkaveljiensä kanssa, sekä palauttaisi uskoni raskaan ilmaisun voimaan. Vieläpä ilmaislatauksena!

While I’m Alive sekoittaa Üktella HC:tä ja metallia matematiikan ja progressiivisen kappaleenkehittelyn kanssa. Musiikissa on teknisyyttä, tolsketta ja tohinaa kuin lähimmillä verrokeillaan Dillinger Escape Planilla tai Mastodonilla konsanaan mutta juuri kun tuntuu, että kuulijaraukan pää menee lopullisesti pyörälle, puhaltaa bändi pelin poikki.

Tästä päästään While I’m Aliven suurimpaan ansioon, joka on herkkyys. Vaikka yhtyeen musiikki on ehdottomasti äärimmäistä ja kuulijalta paljon vaativaa, While I’m Alive käyttää jyräyksen ja suvantokohtien vuorottelua kenties taitavammin kuin yksikään tielleni sattunut metallibändi.

Yhtyeen höllätessä soittoaan eron soittotatsissa todella kuulee. Plektra hädin tuskin hipaisee kitaran kieliä ja rumpalin höyhenenkevyt ote saa virvelirummun kuulostamaan kokonaan eri soittimelta. Välillä joku soittimista saatetaan jättää hetkeksi aivan yksin. 2000-luvun metallipiirien omissa "loudness wareissa" törmää enää harvoin näin musikaaliseen soittoon ja hienoviritteiseen sovitustyöhön. Vokalistin laulusoundissa on miellyttävää karheutta. Se on lähempänä huutamista, kuin kurkusta kurnutettua mukarankkaa örinää. Albumin soundi on raaka, mutta samaan aikaan levy tuntuu tarkkaan mietityltä, huolella ja rakkaudella tuotetulta kokonaisuudelta. 

Levyllä on vain viisi raitaa, mutta ne luovat albumista tyylipuhtaan ja eheän 40-minuuttisen kokonaisuuden, jossa jokaisella biisillä on oma koukkunsa ja paikkansa.

Aloitusraita A Solitary Deathbed Conversationilla näytetään, mistä bändissä on kysymys. Nilkuttava komppi kampeaa levyn liikkeelle ja vajaan minuutin päästä ollaan jo keskellä maanista myllytystä, kunnes jo kolmannen minuutin kohdalla bändi painaa ensimmäisen kerran jarrua. Levotonta unta muistuttavan suvannon hypnoottinen ”Shine shine, dollar sign”-mantra on kappaleen intensiivinen huippukohta. 


Ykkösraidan päättää vaaniva piano-outro, joka johdattaa levyn todelliseen iskusävelmään, Neon Jihadiin. Kappaleen banjolla soitettu aloitusriffi tuo mieleen vahvasti Mastodonin, joka on selkeästi yksi bändin vaikutteista. While I’m Aliven mutaisilla särövalleilla ja polveilevilla kappaleilla on paljon yhteistä bändin Amerikanserkun estetiikan kanssa. Neon Jihad on kadonnut klassikko, joka saa etsimään kuumeisesti lähintä moshpittiä! Lisäksi neljän minuutin mitassaan Neon Jihad täyttäisi kaikkien hyvän päälle ymmärtävien radiokanavien laatuvaatimukset, mikäli edellämainitun kaltaisia radiokanavia ylipäätään olisi. 


Itse asiassa Zoom FM:llä olen joskus tainnut kuulla kyseisen biisin. Propsit Zoomille, mikäli muistikuvani on oikea.

Seuraavana vuorossa on hitaana ja jylhänä vyöryvä, slidekitaroinnilla maustettu Celebrated Fall, joka osoittaa että ilmavuus ei ole vain hiljaisten kappaleiden yksinoikeus. Kappale loppuu yksinäisen jouhikon ääniin ja säkkipilliin(?), joka jatkaa neljännen raidan Mantran läpi, tarjoten albumille tervetulleen hengähdystauon vyörytyksestä.

Lopulta rauhan keskeltä nousee Ükten kiistämätön, elämää suurempi mestariteos Sparkwood and 21. Kappale korottaa panoksia kerta toisensa perään. 

Suhteellisen kevyt alku. Sitten isketään säröt päälle. Mitä tapahtuu? Tempo kiihtyy! Mitä?! Soitto hiljenee. Vain basso jää jauhamaan, mutta tempo ei hellitä. Kitarat tulevat mukaan ja virvelirumpustrolli kasvattaa intensiteettiä. Ei jumalauta!

Koko bändi räjähtää sätkivän riffin saattelemana käyntiin. Toinen kitara yrittää taustalla luritella pakoon riffiä, muttei pääse. Tässä kohtaa karvat nousevat pystyyn: Rummut vaihtavat isoimman vaihteensa silmään. Basso ja kitara hakkaavat hypnoottista rytmiä yhdessä rumpalin kanssa kakkoskitaristin soittaessa kuviota, joka tuntuu seuraavan aivan eri tahtilajia kuin muu bändi.

Lopulta kaaos vajoaa valkoiseen kohinaan. Ahdistuksen tunteen jättämän tyhjän tilan täyttää rauhoittavat syntetisaattorimaalailut, rantaan iskevien aaltojen kohina ja merilintujen huudot. Ja kappaletta on vielä yli neljä minuuttia jäljellä. Eteerinen loppu luo vahvoja assosiaatioita säveltäjä Angelo Badalamentin Twin Peaks TV-sarjan soundtrackiin, mikä kappaleen nimen Twin Peaks-viittauksen huomioon ottaen onkin oikein sopivaa.

Aivan kappaleen viimeisillä sekunneilla bändi nousee kohinan keskeltä vielä kerran. Nostattavan voitonriemuisan loppuriffin jälkeen jää vain hiljaisuus ja kuulijan mielen täyttää puhdistunut olo. Ükte tekee sen, minkä kaikki parhaat albumikokonaisuudet tekevät: se vie kuulijan matkalle arkitodellisuuden ulottumattomiin.

While I’m Alive on mysteeri. Se tuntuu väistelevän valokeilaa ja vieläpä täysin tietoisesti. Kiinni jäädessäänkin se yrittää viimeiseen asti rimpuilla itsensä pakoon pimeän suojiin. Yhtyeellä ei ole toiminnassa olevia internet-sivuja, facebook-sivuilla info on jätetty bändin jätkien etunimien ja kotikaupungin mainitsemiseen, sähköpostiosoitteen löytäminen on miltei mahdotonta, bändi keikkailee todella, todella harvoin ja sen hakukoneoptimoijan painajaista muistuttavan nimen YouTube-haku tarjoaa jotakuinkin pelkkiä Bon Jovin livetaltiointeja.

Tämän katseilta piiloutumisen voisi tulkita silkkana vittuiluna kuulijoita ja Facebook-aikakauden ylilyövää interaktiivisuutta kohtaan, mutta lopulta kyse taitaa olla kuitenkin vain siitä, että While I’m Alive on yhtye, joka ei vain välitä mistään muusta kuin musiikistaan. Bändi on mysteeri ja juuri siksi niin kiehtova. Bändin menestymishalun puutteessa ainoaksi ongelmaksi muodostuu se, että Ükten kaltainen mestariteos uhkaa jäädä vaille sen ansaitsemaa kuulijakuntaa.

Levy on kuitenkin edelleen ladattavissa bändin bandcamp-sivuilta täysin ilmaiseksi ja kuulostaa edelleen yhtä hyvältä kuin julkaisupäivänään, joten ole kiltti ja tee itsellesi palvelus ja käy poimimassa tämä timantti iTunes-kirjastoosi.


/ Pyry

tiistai 9. huhtikuuta 2013

August Saarinen & Vuolas Virta

Nenässä hajuveden, tupakan, pastillilla desinfioidun koskenkorvan ja pilsnerin sekä hien tuoksu. Tanssilavan yhteiset tuntemukset ja onnen etsintä ovat useimmille suomalaisille kipeällä tavalla tuttuja. Tunnelma on aina sama: surumielinen, usein ankea, oudosti puhdasmielinen. *

August Saarinen & Vuolas Virta on turkulais-helsinkiläinen orkesteri, joka esittää uusia sovituksia suomalaisen tangon kuninkaaksi tituleeratun Olavi Virran (1915–1972) tuotannosta. August Saarinen yhtyeineen onnistuu ällistyttävästi sovittamaan lainakappaleista tuoreita ja mielenkiintoisia, itsenäisiä teoksia. Tulevan pitkäsoiton ensimmäinen single Sonja on saanut klezmer -vaikutteita ja kiihkeämmän tempon siinä missä yksi suosikeistani, Punatukkaiselle tytölleni, on muuntautunut äärimmäisen tyylikkääksi, viipyileväksi tunnelmapalaksi.

Vaikka O. Virran kiiltonahkakengät ovat aivan liian suuret kenenkään täytettäviksi, toivoisin silti laulutulkintaan lisää raastoa ja kylmäävää epätoivoa. Ehkä A. Saarinen tarvitsisi vielä vähän osumaa sydänsurujen muodossa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan 17.5. ilmestyvää Mestarin uudet vaatteet -levyä.






*kuvaus yhtyeen nettisivuilta.

Facebook

/ Minna

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Helmitimantti #1: Lehtipeitteen suojelijat (2010)


Kirahvi nimeltä Tuike (2009)

Joskus yksi sattuma riittää. Ostin ystävältäni viime kesänä kirkkaanvihreän iPodin, jonka mukana tuli monta levyllistä musiikkia. Yksi näistä levyistä oli Kirahvi Nimeltä Tuikkeen Lehtipeitteen suojelijat (2010), jonka olin toki kuullut jo muutaman kerran aiemmin sekä levyversiona että livenä. Kuitenkin varsinaiseen perehtymistyöhön tarvittiin yksi vaihtovuoden aikana hajonnut tietokone ja se fakta, että muutama tunti ennen lentokentälle lähtöä musasoittimeen laittamani kappaleet tulisivatkin olemaan koko vuoden soundtrack. Nyt melkein vuoden Kirahvien levyä kuunnelleena ja vastikään siitä todella kehnon arvostelun lukeneena on aika tarttua (virtuaaliseen) kynään.

Omien sanojensa mukaan Kirahvi nimeltä Tuike soittaa syntikkaprogepoppia. Eläinaiheiset lyriikat kulkeutuvat eteenpäin timanttisten synamelodioiden ja kiinnostavien sovitusten voimalla, yhdistäen sekä proge-elementtejä että puhdasta discopopin juhlaa. Vaikka Lehtipeitteen suojelijat kirvoitti ilmestyessään muutaman levyä suitsuttavan arvostelun ja vaikka yhtye menestyi viime vuonna Ylen Uuden musiikin kilpailuissa semifinaaliin asti, on Tuike harmillisen aliarvostettu yhtye. Keikkayleisö on vaihdellut täydestä Klubista surullisen kuuluisaan S-Osiksen keikkaan, jossa oli kuulijoita läsnä vain kourallinen. Yhtye ei ole koskaan saavuttanut ansaitsemaansa yleisöä. Miksi Tuike ei ole kovista odotuksista huolimatta noussut siivilleen?




















Yleensä Tuikkeen musiikkia kuvaillaan naiiviksi synapopiksi. Sanoitukset ovat lapsellisia, ja musiikilliseksi verrokkeiksi heitellään milloin mitäkin Mewistä Pet Shop Boysiin ja Magyar Posseen. Mitä tosi asiassa tarkoittaa naiivi? Puhekielessä naiivi merkitsee lapsellista, viatonta, typerää, lapsekasta. Naiivi on jotain keskenkasvuiseksi luokiteltua, ennen kaikkea alemmaksi arvotettua erotuksena naivismille, joka taidesuuntauksena pyrki kohti välittömyyttä ja luonnollisuutta. Kirahvien musiikissa on yhtymäkohtia 1900-luvun alun naivismiin: unenomaiset kappaleet liikkuvat optimistisesti eläinaiheissa, haaveissa ja (lempeässä) yhteiskuntakritiikissä.

Kirahvien yhteydessä käytetään naiivia kuitenkin arvottavana, negatiivisena sanana. Naiivius liitetään erityisesti Kurjen sanoituksiin, joiden maailmassa seikkailee eläinystäviä ja ihmiselon suuria teemoja rakkaudesta poliittiseen idealismiin ja ystävyyteen. Kurjen sanoitukset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin lastenlaulumaisia tai lapsellisia. Lyriikoissa taistellaan kaikkea sitä vastaan, mikä muovaa maailmastamme sellaisen kuin se on juuri nyt. Kirahvien kappaleissa lauletaan niistä arvoista, jotka poljetaan ensimmäisenä alas nykymaailman ns. "kovien" arvojen tieltä. Kirahvimaailma on vaihtoehto arkitodellisuudelle, pakopaikka. Näytä tie Aleksanteri / kuka meitä todella vie / nosta leirimme taivaankannelle / tämän maailman ylle.

Huomionarvoista on se, että Kirahvien kapina ei ole ryppyotsaista. Ja koska Kirahvien ilmaisu on tästä ryppyotsaisuudesta vapaa, luokitellaan Tuike usein naiiviksi, "ei vakavasti otettavaksi". Kirahvi nimeltä Tuike on kokonaisuudessaan suuri antiteesi nykyelämää vastaan, ja tämä kapinallisuus on juuri se syy miksi yhtyettä saattaa olla vaikea lähestyä.

Kirahvien saama vastaanotto on mielenkiintoinen analysoitava, koska se on niin vahvasti kytköksissä sanoituksiin ja niiden väitettyyn lapsenomaisuuteen. Kun kerroin eräälle nuorelle miehelle kuuntelevani Tuiketta, ensimmäinen reaktio oli "kuuntelet sitä oikeasti?" Olen useasti kuullut erinäisistä lähteistä Tuikkeen olevan se "nuorten hippityttöjen popbändi". Tämä kuva istuu tiukassa, ja arvottaa samalla Tuikkeen musiikin tyttöjen ja lasten musiikiksi, vähemmän vakavasti otettavaksi. Tämä arvottaminen on saanut räikeitä muotoja erityisesti Youtubessa, jossa otetaan kantaa jopa bändin jäsenten sukupuoleen: "tyttöjä joilla on parta." Tuikkeen musiikin osakseen saama arvottaminen ja suoranainen alasajo on samanlaista kuin turkulaisen kuvataiteilijan Jan-Erik Anderssonin saamat jatkuvat kommentit lapsellisuudesta ja naiiviudesta. Andersson saa jatkuvasti korjata ettei hän tee naiivia taidetta: hän tekee aikuisten taidetta, taidetta jonka ottavat vastaan ne jotka eivät ole unohtaneet lapsuuden luonnollisuutta ja ehtymätöntä mielikuvitusta. Samalla asialla on myös Kirahvi nimeltä Tuike.


Palatakseni Tuikkeen esikoislevyyn, tunnustan ettei se tarttunut todella kiinni heti ensikuulemalta. Lehtipeitteen suojelijat ottaa aikaa avautuakseen. Mielenkiinto säilyy levyn täyteläisyyden ansioista: lukemattomat säikeet ja yksityiskohdat avautuvat vähän kerrassaan, ja jokaisella kuuntelukerralla löytyy jotain uutta, mitä ei ole aiemmin tullut huomanneeksi. Iskevät rumpukompit, eteeriset stemmat, tanssiliikkeitä rytmittävät bassolinjat ja pelikonesoundeista kellopeliin vaihtuvat melodiat pitävät otteessaan. Lehtipeitteen suojelijoista tekee erityisen poikkeuksellisen persoonalliset sävellykset, jotka poikkeavat ajallemme tyypillisestä popilmaisusta. Hyvän levyn merkki on myös se, että lempikappale vaihtuu tasaisin väliajoin.

Tämä levy on ehdottomasti hukkunut timantti, yksi hienoimpia turkulaisesta musiikkikentästä ponnistaneita teoksia. Jos et ole kuullut tätä vielä, suosittelen erittäin lämpimästi.

Kirahvi nimeltä Tuike on

Visa Kurki laulu, kitara
Mikko Tirri syntikat, laulu
Niklas Nybom basso
Eero Laaksonen rummut

Facebook





pst. Kirahvit jos satutte lukemaan tämän, myykää minulle viimeinkin tämä levy!

Minna

Few feathers short of a whole duck - musablogi pienten puolella

Tervetuloa Few Feathers Short -musablogin pariin, jonka tekstinikkareina toimii porukka turkulaisia musadiggareita. Tarkoituksenamme on tukea erityisesti pieniä ja paikallisia tekijöitä ja ilmiöitä, mutta syrjähypyt suureen maailmaan eivät myöskään ole kokonaan poissuljettuja. 

Musiikkiblogeja on paljon. Kirjoittaminen on mukava harrastus, mutta tarvitaanko maailmaan enää ainuttakaan blogia lisää? Oikea vastaus kysymykseen on ”ei”. 

…mutta kuitenkin myös kyllä. 

”Ei” sikäli, että turhimmillaan blogit ovat kirjoittajiensa itsekeskeistä ja tyhjänpäiväistä tekstimuotoon puettua aivopiereskelyä vailla pienintäkään viittausta vähäisimpäänkään sisältöön panostamiseen (kyllä ”muotibloggaajat”, katson suuntaanne). Kun tyhjänpäiväiset ihmiset massuttavat tyhjänpäiväisiä ja hatarasti jos ollenkaan jäsenneltyjä hajatelmiaan, ollaan virtuaalisen lobotomian alkulähteillä. 

”Kyllä” sikäli, että musiikkiblogit näyttelevät tärkeää roolia populäärikulttuurin ekosysteemissä etenkin tuntemattomille bändeille. Blogeilla on 2010-luvulla sisäänheittäjän virka uuden bändin matkalla kohti musiikkilehdistön korkeampia tasoja. Blogipöhinästä on pitkä matka Rumban kanteen, mutta pienimuotoinenkin huomioiduksi tuleminen on omiaan luomaan säpinää bändin ympärille. Kyseessä on eräänlainen muunnelma massapsykoosista à la Beatlemania tai holokausti – joku diggailee tätä hommaa, miksi en siis minäkin. Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä. 

Silti Public Enemyn sanoin: Don’t believe the hype. Few Feathers Shortissa lähdemme siitä, että haluamme tukea pieniä tekijöitä ja nostaa esille uusia juttuja. Pää kiin debyyttilevy ON kovin juttu aikoihin, mutta niistä retkuista on kirjoitettu jo tarpeeksi. Me voimme keskittyä niihin bändeihin, jotka eivät vielä ole esiintyneet Emma-gaalassa. Emme tee juttuja siitä, mikä on coolia muiden mielestä, vaan siitä mikä meidät itsemme sytyttää. Minähän kuuntelen Limp Bizkitiä jos haluan, enkä varmasti aseta Spotifytani private session –moodiin. Get the fuck off! 

Lopuksi vielä toivon, ettette käsitä väärin. Ei kaiken pidä koko ajan olla vakavaa ja asiapainotteista. Kissakuva tai Livin’ on a Prayer Goat Remix päivässä pitää lääkärin loitolla. Me Few Feathers Shortissa tahdomme kuitenkin yrittää olla sortumatta pinnallisuuteen, hypeen, tai ”minäminäminä”-keskeiseen nettipäiväkirjan pitämiseen. Tässä blogissa ette tule näkemään kirjoittajiemme viikon instagram-ruokalistaa. Don’t sell out, don’t go with the hype, have a good time! 

 Pyry