Poikkitaiteellinen, Turun Uittamolla viidettä kertaa järjestetty Ilmiö-festivaali on jo muutaman vuoden ollut ehdottomasti festarikesän kohokohtia. Idyllinen tanssilava metsän ja meren äärellä, laaja kattaus artisteja, poikkitaiteelliset puuhastelut kuten tänä vuonna järjestetty tuijotuskilpailu tai vanhoja walkmaneja hyödyntänyt hiljainen disko pitävät huolen siitä että kyseessä on yksi tuoreimpia ja mielenkiintoisimpia festivaaleja.
Minna: Tänä vuonna festarikokemukseni starttasi samalla tavalla kuin aina: krapulansekaisella kiireellä. M.A, Pedro & Severi sekä Aino Venna aloittivat molemmat jo klo 13, mikä osoittautui tunnin yöunilla lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Festaripaikalle seurueemme pääsi Turun joukkoliikenteen ansiosta puoli kahden maissa, ja jono alueelle oli tähtitieteellinen. Ilokseni pääsin talkootyöläisen passilla livahtamaan jonon ohi sisään, ja näin dinosaurusten setistä kaksi viimeistä kappaletta. Vaikuttaa siltä etteivät M.A ja Pedro vanhene koskaan. Aurinko paistoi, ihmiset olivat hyvällä tuulella, suosikkihitit sopivat Uittamon merellisiin maisemiin ja iltapäivän odottavaiseen tunnelmaan. Nummisen ja Hietasen jälkeen ehdin seuraamaan hetken Niemisen & Litmasen melkoisen geneeristä mutta yleisöä tanssittavaa iloittelua ennen kuin työvuoroni pääsi alkamaan.
Pyry: Ilmiön ohjelmassa oli jo puolilta päivin vaikka mitä kiintoisaa, mutta kaltaiseni tietyissä asioissa madon selkärangan omaava löysäilijävätys sai itsensä paikalle vasta yhden tuntumassa, jolloin esiintyivät M.A. Numminen ja Pedro Hietanen. Olin päättänyt ehtiä näkemään nuo verrattomat Suomi-UG:n esitaistelijat.
Puolet M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen tällä kertaa Severi Pyysalolla vahvistetusta live-esityksestä teki Nummisen hillittömät välispiikit, jotka ovat omaa luokkaansa. Esimerkkinä vaikka Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa –kappaletta pohjustanut tarina siitä, miten kappale joutui ilmestymisvuonnaan radiosoittokieltoon äänin 3-2, koska raadin mielestä kappaleen koettiin olevan eduskunnanvastainen ja alkoholimyönteinen. Sisältäähän kappale säädyttömiä rivejä kuten:
Naiseni sanoi: anna minulle lisää mietoa punaviiniä - minä annoin.
Itse asiassa kumpikin hieman maistelimme.
Sitten virkoin: nyt haluan pidellä sinua - hän suostui.
Julkisella paikalla emme tietenkään menneet liian pitkälle.
Mainittaakoon myös, että ruotsiksi levytettynä tätä vastenmielistä irstailua kuitenkin sai radiossa esittää. Pedron ja M.A.:n dynamiikka toimi ja konkareiden pojuttelema Pyysalo toi mukavaa lisämaustetta kaikin puolin toimivaan konseptiin. Numminen yllytti yleisön yhteislauluun Minä soitan harmonikkaa -klassikkonsa ajaksi. Varautuneinkin trendihippeilijä ymmärsi lopulta yhtyä kertosäkeeseen – hauskaahan tänne tultiin pitämään, eikä posettamaan!
Pyry: Ilmiön ohjelmassa oli jo puolilta päivin vaikka mitä kiintoisaa, mutta kaltaiseni tietyissä asioissa madon selkärangan omaava löysäilijävätys sai itsensä paikalle vasta yhden tuntumassa, jolloin esiintyivät M.A. Numminen ja Pedro Hietanen. Olin päättänyt ehtiä näkemään nuo verrattomat Suomi-UG:n esitaistelijat.
Puolet M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen tällä kertaa Severi Pyysalolla vahvistetusta live-esityksestä teki Nummisen hillittömät välispiikit, jotka ovat omaa luokkaansa. Esimerkkinä vaikka Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa –kappaletta pohjustanut tarina siitä, miten kappale joutui ilmestymisvuonnaan radiosoittokieltoon äänin 3-2, koska raadin mielestä kappaleen koettiin olevan eduskunnanvastainen ja alkoholimyönteinen. Sisältäähän kappale säädyttömiä rivejä kuten:
Naiseni sanoi: anna minulle lisää mietoa punaviiniä - minä annoin.
Itse asiassa kumpikin hieman maistelimme.
Sitten virkoin: nyt haluan pidellä sinua - hän suostui.
Julkisella paikalla emme tietenkään menneet liian pitkälle.
Mainittaakoon myös, että ruotsiksi levytettynä tätä vastenmielistä irstailua kuitenkin sai radiossa esittää. Pedron ja M.A.:n dynamiikka toimi ja konkareiden pojuttelema Pyysalo toi mukavaa lisämaustetta kaikin puolin toimivaan konseptiin. Numminen yllytti yleisön yhteislauluun Minä soitan harmonikkaa -klassikkonsa ajaksi. Varautuneinkin trendihippeilijä ymmärsi lopulta yhtyä kertosäkeeseen – hauskaahan tänne tultiin pitämään, eikä posettamaan!
Rantalava |
M: Kolme tuntia levyjä ja paitoja kaupatessani tuli nähtyä ja kuultua monenmoista. Joku koki tarpeekseen kiivetä bäkkäriaidan yli festarialueelle. Shakan ja Jontin keikalta katkesi sähköt, mutta meininki oli sitäkin tiukempi, ainakin päätellen yleisön innokkaasta yhteislaulusta sekä Jontin keikanjälkeisestä euforiasta joka purkautui siinä myyntipöydän äärellä. Porukka oli ihan messissä!! Viereisen paviljongin anti kuului myös hyvin työpisteelle, ja ai ai sitä yhtyettä joka soitti todistettavasti Led Zeppelinin Immigrant Songia! En diggaa yhtään Zeppelinin coveroinnista, älkää pliis harrastako sellaista. Kyseessä saattoi toki olla myös ns. "huomaamaton laina," kuka tietää.
P: Seuraavaksi festariohjelmistossani oli vuorossa Topi Saha, joka esiintyi tänä vuonna ensimmäisen kerran käyttöön vihityllä porraslavalla. Lähdin paremman johtoajatuksen puutteessa katsomaan keikkaa, vaikka Sahan aiempi kuunteluni ei antanutkaan syytä odottaa tajuntojen räjähtelyjä tai sisäavaruuksien laajentumisia.
Porraslavalla esiintyjät soittivat pienen portaikon juurella yleisön seuratessa keikkoja mäenrinteessä polun varrella. Lava itsessään oli tunnelmallinen, vaikka keikkaa ylämäkeen seuratessa niskan jumiutumisen riski vaanikin kuuntelijaa alati. Topi Saha esitti kappaleitaan duokokoonpanolla. Saha itse lauloi ja soitti akustista kitaraa ja lisäväriä kappaleisiin tuotiin milloin polkuharmoonin, mandoliinin, tai toisen akustisen kitaran voimin.
Saha joutui kovan paikan eteen, kun teknisistä ongelmista johtuen äänentoistolaitteisiin ei saatu kytkettyä virtaa. Kaksikko joutuikin soittamaan settinsä täysin akustisesti – kirjaimellisesti. Soiton ja laulun äänenvoimakkuus oli niin vaimea, että naapurilavoilta kantautuva meteli murtautui Sahan kappaleiden lomaan, näppäily- ja polkuharmooniosiot katosivat kesätuulen mukana, jostain kantautui kauempana mölisevän festarikansan diibadaabat…
Mutta arvatkaapa mitä. Tekniset ongelmat eivät haitanneet lainkaan! Itse asiassa epäilen, että äänentoiston puuttumisella oli täsmälleen päinvastainen vaikutus. Koska volyymitaso oli niin alhainen, oli keikkaa kuuntelemaan jäänyt vain ne, jotka todella olivat tulleet Sahaa kuuntelemaan. Tunnelma oli harras, hauras ja herkkä. Sanat kuullakseen oli pinnisteltävä, mikä pakotti keskittymään laulujen tarinoihin aivan erilaisella tavalla. Laulut tulivat iholle.
Se joka karkuun pääs –kappaleen kertosäkeessä yleisö puhkesi spontaaniin yhteislauluun. Kaihoisat, menneestä rakkaudesta kertovat sanat, kertosäkeen hunajaiset stemmat ja yleisön tuki saivat päässäni aikaan sellaisen tunnemyrskyn, että huolimatta miehisen heteronormatiivisesta pyrkimyksestäni tunteitteni hillitsemiseen liikutuin toisen kertosäkeen päätteeksi kyyneliin. Kyllä, olen nyrkillä tapettava nynnerö, sokerista tehty itkupilli, vollottava mammanpoika ja vaikka mitä muuta, mutta niin vain kävi, että tämä nollat taulussa Bob Dylan pastisseja (ihan syystäkin, sillä Dylan tuli mieleen harva se hetki) odottanut musiikinkuluttaja koki festarireissunsa huippuhetken keikalla, jonka esiintymisolosuhteet paperilla vaikuttavat jokaisen esiintyvän taiteilijan painajaiselta. Ainakin vollotuksellani keräsin yleisön sympatiat.
Mikäpä siinä sitten. Eläköön tunteet! Kiitos Topi. Kiitos kanssayleisö.
P: Seuraavaksi festariohjelmistossani oli vuorossa Topi Saha, joka esiintyi tänä vuonna ensimmäisen kerran käyttöön vihityllä porraslavalla. Lähdin paremman johtoajatuksen puutteessa katsomaan keikkaa, vaikka Sahan aiempi kuunteluni ei antanutkaan syytä odottaa tajuntojen räjähtelyjä tai sisäavaruuksien laajentumisia.
Porraslavalla esiintyjät soittivat pienen portaikon juurella yleisön seuratessa keikkoja mäenrinteessä polun varrella. Lava itsessään oli tunnelmallinen, vaikka keikkaa ylämäkeen seuratessa niskan jumiutumisen riski vaanikin kuuntelijaa alati. Topi Saha esitti kappaleitaan duokokoonpanolla. Saha itse lauloi ja soitti akustista kitaraa ja lisäväriä kappaleisiin tuotiin milloin polkuharmoonin, mandoliinin, tai toisen akustisen kitaran voimin.
Saha joutui kovan paikan eteen, kun teknisistä ongelmista johtuen äänentoistolaitteisiin ei saatu kytkettyä virtaa. Kaksikko joutuikin soittamaan settinsä täysin akustisesti – kirjaimellisesti. Soiton ja laulun äänenvoimakkuus oli niin vaimea, että naapurilavoilta kantautuva meteli murtautui Sahan kappaleiden lomaan, näppäily- ja polkuharmooniosiot katosivat kesätuulen mukana, jostain kantautui kauempana mölisevän festarikansan diibadaabat…
Mutta arvatkaapa mitä. Tekniset ongelmat eivät haitanneet lainkaan! Itse asiassa epäilen, että äänentoiston puuttumisella oli täsmälleen päinvastainen vaikutus. Koska volyymitaso oli niin alhainen, oli keikkaa kuuntelemaan jäänyt vain ne, jotka todella olivat tulleet Sahaa kuuntelemaan. Tunnelma oli harras, hauras ja herkkä. Sanat kuullakseen oli pinnisteltävä, mikä pakotti keskittymään laulujen tarinoihin aivan erilaisella tavalla. Laulut tulivat iholle.
Se joka karkuun pääs –kappaleen kertosäkeessä yleisö puhkesi spontaaniin yhteislauluun. Kaihoisat, menneestä rakkaudesta kertovat sanat, kertosäkeen hunajaiset stemmat ja yleisön tuki saivat päässäni aikaan sellaisen tunnemyrskyn, että huolimatta miehisen heteronormatiivisesta pyrkimyksestäni tunteitteni hillitsemiseen liikutuin toisen kertosäkeen päätteeksi kyyneliin. Kyllä, olen nyrkillä tapettava nynnerö, sokerista tehty itkupilli, vollottava mammanpoika ja vaikka mitä muuta, mutta niin vain kävi, että tämä nollat taulussa Bob Dylan pastisseja (ihan syystäkin, sillä Dylan tuli mieleen harva se hetki) odottanut musiikinkuluttaja koki festarireissunsa huippuhetken keikalla, jonka esiintymisolosuhteet paperilla vaikuttavat jokaisen esiintyvän taiteilijan painajaiselta. Ainakin vollotuksellani keräsin yleisön sympatiat.
Mikäpä siinä sitten. Eläköön tunteet! Kiitos Topi. Kiitos kanssayleisö.
Death Hawks |
M: Työvuoron jälkeen seuraava etappi oli ehkä yksi eniten festareilta odottamiani artisteja, Death Hawks. Pääsin sen verran myöhään paikalle että näin vain muutaman kappaleen, mutta Shining oli timanttisen kova veto! Rommikola, pilvien takaa paistava aurinko ja helvetinmoinen meininki löivät taas festarivaihteen pohjaan. Bändi vaikutti muutaman kappaleen perusteella mielenkiintoiselta, tiukasti yhteensoittavalta orkesterilta jota olisin mieluusti kuullut enemmän.
P: Myös minä siirryin Topi Sahan keikalta katsastamaan paljon hypetettyä Death Hawksia. Saapuessani maisemalavalle Death Hawksin happotrippijunnailu oli jo täydessä vauhdissa. Hypetys on ollut kovaa, mutta mitä jäi käteen? Jäikö mitään? No jäi. Päällimmäisenä ajatuksena mieleni valtasi hillitty ”mjääh”, mutta miksi: bändin keikkavaatetuksen tähden! Bändin tyyli ärsytti minua siinä määrin, että ärsyynnyin jo itseeni ja vammaisiin, epäolennaisiin mielipiteisiini.
Bändi oli kuin aikakapselin sisuksistaan lavalle sylkäisemä 60-luku-revivalistisakki. Leveät lahkeet lepattivat kilvan vallattomien pulisonkien kanssa kesätuulen antaessa laulajan mokkanahkatakin hapsuille mansikanmakeita, kermavaahdon köykäisiä suudelmiaan. En ole koskaan lämmennyt retroilulle. Menneistä ajoista voi lainata, mutta kun festarivieras ei lavalle katsoessaan osaa sanoa, onko päätynyt Uittamolle vai Woodstockiin, on bändistylistin jalka liian tanakasti menneessä.
Bändi soitti kuitenkin tiukasti ja musiikillinen yleismeno oli ihan pätevää, mutta kappaleista ei oikein jäänyt mitään mieleen. Yksi nusakka nopeampi kappale, ilmeisesti bloggarijäsen M:n mainitsema Shining, sai tanssijalkani vipattamaan, mutta Death Hawksin muuten niin kovin keskitempoinen jumittelu ei ollut tarttuakseen. Saattaa olla, että Death Hawksin musiikkia olisi pitänyt kypsytellä enemmän ennen keikkaa.
M: Erinäisten kiertelyiden, kaarteluiden ja solmujen kautta näin myös Joose Keskitalon keikasta vain lopun. Portaat-lavalla keskellä metikköä oli selkeästi harras tunnelma, joskin keikan jälkeen mietiskelimme olisiko ollut syytä pelastaa pusikoissa rymyävä, merimieheltä näyttänyt Keskitalo yli-innokkaan naispuolisen fanin kynsistä. Joku kaivoi povaristaan viskipullon, ja seuraavaksi oltiinkin jo makoilemassa liiterin mukavissa futoneissa erinäisiä bändiproggiksia suunnitellen. Barry Andrewsin Disko soitti siinä eväshetkemme taustalla, ja täytyy sanoa että olin yllättynyt. Ei se ollutkaan niin persoonallista tai omaperäistä elektroa mitä olin kuvitellut, vaan solahti siihen samaan indiepoppiselektron laatikkoon mihin moni suomeksi laulava lasipää solahtaa.
Metsälava |
P: Maisemalavan aikataulu oli päässyt venahtamaan. Eleanoora Rosenholmin soittajat odottelivat lavan takana edellisen bändin lopettelevan settiään, kun saavuin väijymään Porin kummituspoppareita. Edeltävä bändin lopettaessa settinsä myöhässä osasin arvata, ettei bändin keikka tulisi alkamaan ajallaan.
Eleanoora Rosenholmin rumpalin soundcheckissä heittämien tiukkojen biittien päälle oli kuitenkin hauska pudotella tihkusateessa luokattoman huonoa freestyle-räppiä. Haluan esittää julkisen anteeksipyynnön kaikille rap-esitykseni vaikutusalueelle joutuneille, erityisesti Minnalle, joka oli loppua kohden jo hermoromahduksen partaalla. Puolustuksekseni minun on sanottava, että keikan alku antoi odottaa itseään niin kauan, että pieni levottomuus yleisön seassa ei ollut mikään ihme.
Pitkältä tauolta palanneesta bändistä aisti jännityksen, mikä on hassua ottaen huomioon, että bändin soittajat ovat reippaasti keikkaa tehneitä taitavia tekijämiehiä ja –naisia. Ehdin päälle puskevan Circle-keikan takia kuulla Rosenholmilta vain neljä ensimmäistä biisiä, mutta niiden perusteella jännittäminen oli täysin turhaa. Soitto kulki moitteitta: hyvä! Ambulanssikuskitar-kappale sai minut hyvälle mielelle kuten aina, mutta muuten keikan aloitus olisi voinut olla koukuttavampi. Bändin repertuaarin japanilaisen perinnemusiikin kanssa flirttailevat kappaleet eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini ja myös tällä kertaa tarinat geishanaisista jättivät minut kylmäksi. Sydäntä riipi jättää keikka kesken Circlen takia, sillä uskon että bändi keikka olisi voinut loppua kohden nousta komeisiin sfääreihin. Mieltäni lämmittää kuitenkin tieto siitä, että Eleanoora Rosenholm on taas kuvioissa.
M: Paviljongin ovella kohdattiinkin uusi järkkärisäädös, mikä aiheutti kyllä hetkeksi melkoista turhautumista. Paviljonkiin ei päästetty sisään keikan alkamisen jälkeen enää porukkaa, paitsi jos sieltä sattui tulemaan ihmisiä ulos. Ymmärrän toki että paviljonki on pieni ja niin edespäin, mutta jotenkin tuntuu uskomattomalta jonottaa sisään keikalle festareilla. Samanlaista päänvaivaa aiheutti myös Maisema-lavan kulkujärjestelyt, jotka tuntuivat muuttuvan joka keikan yhteydessä.
Mutta niin, Circle oli juuri sitä mitä saattoi odottaa: miellyttävän meluisaa ja riehakasta paahtoa. Turvallista, ei yllättävää, mutta samalla äärimmäisen tyydyttävää. Progemehustelut iskivät täysillä Eleanooran lässähdyksen jälkeen, ja ihmeekseni suuri osa katsojista liukeni muutaman kappaleen jälkeen ulos paviljongista kun meininki muuttui kokeellisemmaksi. Hypnotisoiva keikka, vaikka hurmio ei ehkä ollutkaan viime kesäisen Brinkkalan pihan keikan lukemissa.
P: Ilmiön järjestävällä taholla on ilmeisen hyvät verkostot Porin suuntaan, sillä molemmilla aiemmilla Ilmiöretkelläni olen todistanut jonkin Porin puuhamiesten Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon bändin esiintymistä. Olen kerran nähnyt Circlen aiemmin, ehkä viime vuonna Brinkkalan pihalla Urbaanissa kesälomassa. Totuttuun tapaan Rättö ja Lehtisalo kumppaneineen leijailivat lavalla täysin omalla kiertoradallaan ja yhtyeen lavapresenssi antoi aihetta nauruun, ihmettelyyn ja iloiseen päänpyörittelyyn.
Merkillepantavaa Circlessä on sen kyky tehdä täsmälleen mitä se kokee tarpeelliseksi. Ensimmäiset pari biisiä jyräsivät täysillä – this one goes to eleven – kunnes bändi upotti itsensä loputtoman tahtilajirunkkailun suohon mielestäni ei-niin-mielenkiintoisessa proge-eepoksessa. Toisin kuin Minna, minä ymmärsin hyvin miksi suuri osa yleisöstä tuntui katoavan tässä vaiheessa keikkaa. Hyvän keikkaseuran ja kännin avulla selvisin kuitenkin tuon vartilta tuntuneen ikuisuuden (tai päinvastoin) läpi ja jaksoin keikan loppuun, vaikka aloinkin jo olla hieman urvahtanut. Omalta osaltani ilmiö alkoikin olla jo tältä kertaa ohitseni.
P: Ilmiön järjestävällä taholla on ilmeisen hyvät verkostot Porin suuntaan, sillä molemmilla aiemmilla Ilmiöretkelläni olen todistanut jonkin Porin puuhamiesten Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon bändin esiintymistä. Olen kerran nähnyt Circlen aiemmin, ehkä viime vuonna Brinkkalan pihalla Urbaanissa kesälomassa. Totuttuun tapaan Rättö ja Lehtisalo kumppaneineen leijailivat lavalla täysin omalla kiertoradallaan ja yhtyeen lavapresenssi antoi aihetta nauruun, ihmettelyyn ja iloiseen päänpyörittelyyn.
Merkillepantavaa Circlessä on sen kyky tehdä täsmälleen mitä se kokee tarpeelliseksi. Ensimmäiset pari biisiä jyräsivät täysillä – this one goes to eleven – kunnes bändi upotti itsensä loputtoman tahtilajirunkkailun suohon mielestäni ei-niin-mielenkiintoisessa proge-eepoksessa. Toisin kuin Minna, minä ymmärsin hyvin miksi suuri osa yleisöstä tuntui katoavan tässä vaiheessa keikkaa. Hyvän keikkaseuran ja kännin avulla selvisin kuitenkin tuon vartilta tuntuneen ikuisuuden (tai päinvastoin) läpi ja jaksoin keikan loppuun, vaikka aloinkin jo olla hieman urvahtanut. Omalta osaltani ilmiö alkoikin olla jo tältä kertaa ohitseni.
Dalindèo |
M: Circlen jälkeen sisäpihalla soittava Dalindèo aiheutti jotenkin ristiriitaisia fiiliksiä akateemisen tarkalla tyylittelyllään. Kiva jazzailu kun sopi täydellisesti pimenevään kesäiltaan, ja samaan aikaan tuntui olevan täysin väärässä paikassa väärään aikaan progetykityksen jälkeen kuulostaen vähän kliseiseltä. Vanhan maailman slovarit toimivat tunnelman nostattajina, ja harmillisesti keikan äkkinäinen lopetus veti hyvältä keikkafiilikseltä maton alta.
Dalindèon jälkeen oli vuorossa päivän positiivisin yllättäjä, Shogun Kunitoki. Elektron ja noisen liitto kuulosti mahtavalta yössä. Jossain keikan loppupuolella tosin ehkä hieman väsytti se, että joka kappaleessa tuntui olevan sama kikka: hiljainen suvantokohta jonka jälkeen noiset ja strobovalot räjähtää. Erinomainen keikka joka tapauksessa, suosikkini. Tämän jälkeen päästiin taas Ilmiö -klassikoiden äärelle: vain liiterissä oli meininkiä, mutta se oli niin ääriään myöten täynnä ettei sisään kyennyt tunkemaan. Viimeisenä maisemalavalla soittanut Dr. Robotnik oli häkellyttävä näky hevimiehestä soittamassa Kraftwerk-inspiroitunutta elektrobiittiä. Muutaman lavan äärellä tapahtuneen tanssibattlen jälkeen päivä huipentui rantalavan edustan naku-uintiin, värivaloissa kylpevän metsän siimeksestä kuuluvan jytkeen saattelemana.
Minnan Epilogi: Ilmiön periaatteena on ollut että sama artisti soittaa festivaaleilla vain kerran.
Vaikuttaa epäilyttävästi siltä että musiikillinen tarjonta on vakiintumassa, kun tuntuu että Ilmiön ohjelmiston osaa jo aika hyvin ennustaa etukäteen. (Kotimaista/ulkomaista elektroa, vähän reggaeta, indiepoppista, loungejazzia, jotain "kokeellista" kilkuttelua, vähän progea, Porin altsurokkaripiiri, Rättö eri muodoissaan). Henkilökohtaisesti kaipaisin
lisää sitä meteliosastoa, punkkia tai ylipäätään rokkia, mutta maistuu tämä mainiosti
näinkin.
Kerrassaan hienot festivaalit. Kiitos!
M & P
Kerrassaan hienot festivaalit. Kiitos!
M & P
kuvat M. Nurmen festarikamerasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti