|
(Kuva: Musta Valo / mustavalo.com) |
Ihastuminen alkaa torjunnasta. Kun kuulin ensimmäistä kertaa
Musta Valo
- yhtyeen singlen
Ei maailmanloppua, väitin pitäväni vain sen jousista.
Ensimmäisellä kuuntelukerralla yhtyeen uusi levy ei auennut.
Debyytin vakuuttava keskeneräisyys peitti toisen levyn nyanssit
minulta, ja hetken epäilin uuden levyn
hyvyyttä. Olin kuitenkin väärässä, ja jokaisella kuuntelukerralla upposin syvemmälle. Vuoden 2014 ainoa
kiinnostava kotimainen albumi on Musta Valo. Levy josta moni ei ole
kuullut.
Musta Valo on tällä hetkellä yksi Suomen aliarvostetuimpia orkestereita. Olen kuullut monta mielenkiintoista teoriaa siitä miksi näin on. Yksi syyttää levy-yhtiöitä, toinen suomenkielisyyttä, kolmas yhtyeen junttiutta eli satakuntalaisuutta (tätä en allekirjoita!). Syy ei kuitenkaan ole mikään näistä. Siinä missä tavanomaiset rockyhtyeet tarjoavat kuulijalleen vielä 2010-luvullakin seksiä, päihteitä ja hyvää meininkiä, Musta Valo on kaiken edellä mainitun antiteesi, vaikka todellista live-energiaa yhtyeellä on vaikka muille jakaa.
Verrattuna keskiverto rockyhtyeisiin Musta Valo
tarjoaa jotain mikä ei välttämättä aukea heti ensimmäisellä
kuunteluhetkellä. Yhtye on anti-rock'n'roll ja vaikeasti
määriteltävä, joskin ei ainoa laatuaan. Kuten Antti Nylén
kirjoittaa esseessään Islajasta (Pieni proosalaulu Islajasta 2007), taiteen
tärkein tunnus on se ettei sitä voi ottaa haltuunsa. Mustan Valon
kappaleet mitä suurimmissa määrin hylkivät haltuunottoa tai
samaistumista, eikä levyä voi suoraan rinnastaa mihinkään muuhun
kuin yhtyeen omaan aiempaan tuotantoon. Tästä syystä Musta Valo
loistaa musiikkimediassa poissaolollaan: mitä sanoa yhtyeestä joka
ei ole popkritiikille tyypillisesti rinnastettavissa, eikä edes
kuluttajaystävällistä tai helposti määriteltävää? Ongelman voi
ratkaista kuin Rosvot, keskittymällä havainnoimaan nykypopkritiikin
tärkeimpiä kiinnostuksen kohteita: tuotantoa, musiikkivideoiden
näyttävyyttä, yhtyeen suhdetta mainstreamiin. Harmillisesti
tälläinen lähestymistapa sulkee täysin ulkopuolelleen kaikista
tärkeimmän, musiikin.
|
(Kuva: Tomi Palsa / facebook.com) |
Uutta mustuutta ensimmäisiä kertoja kuunnellessani saatoin
turvautua yhtä latteisiin sanoihin kuin Jyväskylän
Ylioppilaslehden A. Kerkelä, jonka sanat eivät oikeastaan kerro sen
tarkemmin mistään. Mustan Valon levy tasapaksuna,
energisen melankolisena mutta reippaana kaihon ja vimman
temmellyskenttänä on melko mielenkiintoinen kuvaus
ristiriitaisuudessaan. Reipas kaiho tai tasapaksu vimma ovat yhtä
epäselkeitä määritelmiä kuin Kerkelän loppukaneetti, kokonaistunnelma kantaa heikkojen
hetkien yli. Mitä oikeastaan on kokonaistunnelma? Mustan
Valon levyllä ei varsinaisesti ole sellaista, vaikka levy on
selkeästi tasapainoisempi kuin edeltäjänsä. Levyn mitassa on
useita risteäviä tai toisistaan poikkeavia tunnelmia, ja
tasaisuuden illuusio murtuu kuuntelukertojen lisääntyessä. Levyä
voi väittää tasapaksuksi vain jos on kuunnellut sitä
kuuntelematta.
Levy Päivässä - blogi toteaa että Musta Valo on toisella levyllään löytänyt oman saundin ja itselleen sopivat biisit, välttäen suoraviivaisia rokkauksia tai pelkkiä tunnelmapaloja. Melkoinen väite, jos on tullut kuunnelleeksi Mustaa Valoa ja sen esi-inkarnaatiota Itkevää Tyttöä. Tekijäkollektiivin tapa tehdä musiikkia on tunnistettava, ja sama estetiikka on kantanut vuosien läpi. Epäilen ettei blogisti itse taida tehdä musiikkia, sillä puhe artistille sopivista kappaleista on täysin absurdi kun kyseessä on yhtye joka säveltää ja sovittaa kappaleensa itse. Tuntuu kummalliselta ajatella, että Mustan Valon ensimmäisen levyn kappaleet olisivat olleet jotenkin tekijöilleen sopimattomia. Minua kiinnostaisi myös tietää, mitä tarkoittaa suoraviivainen rock tai tunnelmapalat. Onko suoraviivainen rock jotenkin helppoa ja riisuttua, tunnelmapalat balladeja? Suoraviivaisen rockin ja tunnelmapalojen sijaan yhtye soittaa biisejä joissa rokkaus ja tunnelmointi monesti yhdistyy. Millaista on musiikki, jossa tunteet ja soittaminen eivät yhdisty?
|
(Kuva: Mikko Parttimaa / facebook.com) |
En enää muista monesko kuuntelukerta se oli, kun tajusin torjuntani
muuttuvan orastavaksi ihastukseksi. Ehkä silloin, kun kuulin eräässä
soundcheckissä palan Mustaa Paraatia, tai ehkä silloin kun
kuuntelin kahdeksannen kerran Yöklassisen.
Arvostus
on kuuntelijan korvissa. Itse syyllistyn siihen että suojelen
ihastuksiani muilta, pidän sen salaisuutena, satojen lukkojen takana. En osta levyä
ihastukseni merkiksi, vaikka niin kuuluisi tehdä. Levyjen ostaminen
on vanhan maailman romantiikkaa puhtaimmillaan. Levyn lunastaminen on
ihastumisen lunastamista, jotain mitä tapahtuu vain unissa.
Lunastaminen on omistamista, ja omistaminen tuhoaa kaiken tieltään. Levyn ensimmäinen kappale, alun tunnustuksellisuudesta
diskopoljennoksi kasvava Jokin
puuttuu
summaa teeman heti alkuun. Haluamme aina sitä mitä emme voi omistaa
tai saavuttaa – tämä sanoma lausutaan lukuisilla tavoilla levyn
edetessä, ja se on myös yhtyeen ensimmäisen levyn kantava teema.
On sopivaa, etteivät sanoitukset tunnu pääsevän irti tästä
kehästä.
|
(Kuva: Musta valo / facebook.com) |
Lauri-Matti
Parppein sanoitukset ovat yksityiskohdilla kyllästettyjä
tarinoita, jotka astuvat välillä jopa banaaliuden puolelle.
Millaista päänvaivaa aiheuttaakaan muistojen hopeareunukset,
ne
helvetin pahvimukit, kuten eräs ystäväni totesi
Kuutio-festivaalin eturivissä.
Parppei on epäilemättä 2010-luvun Werther, jonka tekstit käsittelevät 1700-lukulaisen verrokkinsa tavoin poissaoloa ja saavuttamattomuutta. Kaikesta yrityksestä ja retorisesta piehtaroinnista huolimatta
se jokin ei tule ikinä lähemmäksi. Idea rakkaudesta tai halun kohteesta särkyy jos sen voi saavuttaa, ja Werther on aina vailla haluamaansa. Silloin kun teksteissä puhutaan läsnäolosta on se vääränlaista, sopimatonta, satuttavaa, ei toivottua. Tekstien sisäinen jännite on riippuvainen tästä vajavaisuudesta, saavutetun ja saavuttamattoman ikuisesta kehästä, jossa kaikki mitä voi koskettaa muuttuu tuhkaksi. Vastapuolen vastaamattomuus, suoranainen mykkyys on välttämätöntä muutaman vuosisadan takaiselle romantiikalle kumartavassa ideologiassa, jonka mukaan saavuttamaton rakkaus on puhtaudessaan voittamatonta. Huudoille ei tule eikä saakaan tulla vastausta. Kehän kiertäminen on ainoa teko jonka romantikko voi tehdä – jos kehä katkeaisi, arkitodellisuus löisi vasten kasvoja ja sanojen lataamat merkitykset raukeaisivat tyhjiin.
Romanttisen ideologian mukaan tunteet ovat
taiteilijan työn lähtökohta ja päätepiste. Romantikko ei siis
ole
romanttinen, vaan kysymys on henkilökohtaisten tunteiden
ilmaisemisesta. Tekijän erityisyys ja luovuus ilmentyvät nimenomaan
tunteiden kautta. Parppein sanoituksissa haaveet sulautuvat
läsnäolevaan hetkeen, joka puolestaan purkautuu yksityiskohtien
tyhjänpäiväisyyksiin, kuten jo mainittuihin pahvimukeihin tai
tyynyllä sekoittuviin hiuksiin. Toivo tulevasta on ainoa kasassa
pitävä voima, ja sekin tosiasiassa pohjautuu sen tosiasian
myöntämiseen ettei mitään hyvää ehkä olekaan tulossa. Vaikka
maailmanlopulta vältyttäisiin, olisiko se kuitenkaan parempi
vaihtoehto?
|
(Kuva: Mikko Parttimaa / facebook.com) |
Musta valo on uudella levyllään vielä iskevämpi kuin edellisellä.
Melodioiden keveys on herkullisessa ristiriidassa tekstien
toivottomuuden kanssa, hengästyttäviä rockelementtejä
unohtamatta. Levyn kohokohtia minulle ovat intensiivinen aamuyön
tanssibiisi
Yöklassinen, asteroidin katkuinen single
Ei maailmanloppua sekä
uhmakas popteos
Velodromi. Silmät
kiinni kumartaa
tyylikkäästi satakuntalaisen kasarin suuntaan, ja levyn päättävä
Muiden elämä
tuo
mielenkiintoisen loppuratkaisun ensimmäisen kappaleen aloittamalle
tavoittelemisen ja poissaolon teemalle. Menneen ja tulevan sijaan
katse käännetään viime hetkellä sittenkin nykyhetkeen. Elämä
on tässä. Olet jo perillä.
Mustan valon hieno levy löytyy kokonaisuudessaan mm. Spotifysta.
Musta valo livenä Turun Klubilla 23.1.2015
Hävitä kaikki muistot
Yhtyeen kotisivu
Yhtyeen facebook-sivu